Remonttiprinsessa

Toinen lyö niin, että jää jälki. Mustelma, arpi tai molemmat. Ne näkyvät, silti moni kääntää pään. Mä en kuullu mitään, mä en nähny mitään, ei ole mun asiani. Toinen lyö sanoin, alistaa, mitätöi, ivaa. Siitäkin jää jälki, sisältä särkynyt ihminen. Mitätöidystä tulee oman itsensä varjo, hymytön ja iloton. Sekin näkyy, kun aikaa kuluu, silti moni kääntää pään. Mä en kuullu mitään, mä en nähny mitään, ei ole mun asiani. Ja jokainen lyöty ihminen jää mustelmiensa ja haavojensa, näkyvien ja näkymättömien, kanssa yksin. Häpeään, kipuun, pinnan alle. Tarvitaan paljon, että sieltä nousee uusi, ehjä ihminen. Eivätkä kaikki nouse, liian monelle se yksi ly...

Vaalitilaisuudessa vanhempi herrasmies kyynisesti toteaa, että samanlaisia ovat, kaikki. Keskenään riitelevät, hallituksessa istuessaan leikkaavat kaikesta, oppositiossa ollessaan vaativat rahaa niihin samoihin asioihin. Että hölmöläisten peiton jatkamista on koko politiikka. Kahvia kaataa kuppiin, isoon mukiin painunutta Presidenttiä otan minäkin. Herrasmiehen kanssa palkkojen kehitystä puntaroimme. Kunnallisen sektorin naiset ovat jääneet kaikkien jalkoihin, valtion virkamiehet kaikkia muita kynnysmattonaan pitävät. - Huonoja virkamiehiä olisivat, jos itselleen huonoa palkkaa maksaisivat, tuumaan. - Ajatusmallihan se on tuokin, vastaa mies. Hetken vaitonaisina vaalipuheita kuuntelemme, ehdokkaidemme numeroa toistemme rintapielessä tuijotamme. Koulutus. Sivistys. Tasa-arvo. Maaseutu. Kestävyys. Vastuullisuus. Sanattomasti viestimme, vaikutamme, osallistumme. Yhteisty...

Selviydyn kaikesta, sillä minulla on strategia. Minä hengitän. Joka aamu sanon itselleni: Hengitä. Sisään, ulos. Sisään, ulos. Sisään, ulos. Ja eräänä päivänä minä huomaan, ettei minun tarvitse enää sanoa. Siitä on tullut refleksi, hengitän muistuttamatta. Ja kun elämä lyö minut uudelleen polvilleen, minä muistutan taas itseäni: Hengitä. Sisään, ulos. Sisään, ulos. Sisään, ulos. Jokaisella kerralla aika lyhenee, muistuttamisen aika. Jonain päivänä mikään ei muserra minua enää, mikään ei lyö minua polvilleen, mikään ei estä minua hengittämästä. Silloin minä olen vahva ja voimakas, kannan maailmaa harteillani kuin Atlas, enkä murhetta mistään tunne.

Olin tässä taannoin Talvitapahtumassa, jossa tulin tutuille kehuneeksi Varkauden Teatteria useampaankin kertaan. Kehuin kuluvan näytäntökauden esitykset kuplille. Kerroin, että olen nähnyt jokaisen näytelmän vähintään kerran, jotkut jopa kolmeen, neljään kertaan. Ja että liput on varattuna vielä ainakin kolmeen näytökseen. Eturivin paikka numero kymmenen, siinä on kohta Anun peffan painauma pysyvästi. Viime vuonnakin melkein asuin teatterissa: "Nunnia ja konnia" näin kuudesti, Satavuotiaan kahdesti tai kolmesti, Loman samoin, Tuhkimon kahdesti. Voisi sanoa, että olen jäänyt koukkuun. Teatterikoukkuun. Enkä ole enää varma, suhtaudunko Varkauden Teatteriin ja sen tuotantoon ja ihmisiin objektiivisesti. Minulta kysyttiinkin ihan suoraan, että mitä minulle maksetaan, kun teatteria niin kovin kehun. Totesin, että ihan ilman palkkaa minä ...

Talo seisoo tyhjillään, on seissyt jo kauan vailla asujaa. Tyhjin silmin se tuijottaa etelään, peltoaukealle, kolmeen kertaan salaojitetulle. Pohjoistuuli on repinyt katosta palan peltiä, jäljelle jäänyt häntä hakkaa ruoteita. Navetta nuokkuu vieressä, kaksi hirsivarvia maan alla uinumassa. Rotat pitävät juhliaan, lisääntyvät ja täyttävät maan vintille jääneissä heinissä, laareihin unohtuneissa ohrissa. Aitan puuliiterissä lahoaa kolmen talven koivuhalot, jauholaarissa hiiret pitävät karkeloitaan. Kesähuoneessa eivät nuku enää hämähäkitkään, kaikkeen on pesinyt kuolema, katkeruus ja viha. Piha on kasvanut umpeen, poppeli levittää lonkeroitaan kuin syöpä. Eivät kuki enää daaliat, eivät pionit, hansaruusukaan ei nuppujaan enää avaa. Kirsikat...