Pandoran lipas

Aina silloin tällöin kirjoitan runoja. Sellaisia runonovelleja. Loppusoinnuttomia tarinoita elämästä, omasta tai muiden. Tunnustuksia ja synninpäästöjä, hyvänmielentarinoitakin joskus.

Eivät kaikki hyviä ole ja joku voi olla tosi hyvä. Jotakin on hiottu viimeiseen asti, joku runo lähtee raakaversiona eteenpäin. Haave olisi, että saisin julkaistua joskus, ihan oman runokirjan. Kustannettuna vallan.

Siihen asti, kunnes minut löydetään, julkaisen tekstejäni täällä. Blogissa.

Tässä uusin, olkaa hyvä, Pandoran lipas:


Keskiviikkona kolme viikkoa sitten
minä tunsin sen,
vahvan naisen minussa.
Tiesin, että viikonloppuna.

En pukeutunut iskuvermeisiin,
normifarkut,
kauluspaita,
sähkönsiniset tennarit vaan,
farkkujen alla
sentään se serkun lähettämä
ranskalainen alusasu.

Ostin tuopin.
Katselin ihmisiä ja kuuntelin,
kuinka joku lauloi
epävireisellä vimmalla "Älä mee".
Tunsin sen.
Katseen.
Siniharmaan katseen.

Hieman horjuen hän tuli eteeni,
katsoi silmiin.

-Oletko parisuhteessa?
- En.
- Tupakoitko?
- En.
- Läpsitkö naisia turpaan?
- Herranen aika, kuka semmoista...
- Oletko köyhä?
- Kyllä.

Hmm.
Yli kolmeen vuoteen
en ole koskettanut ketään,
tuntenut edes jotain.
Uskallatko avata Pandoran lippaan?

Kapakan hämärässä
pussailtiin ja tanssittiinkin vähän.
Otin kiinni vyölenkistä
ja toin yöksi kotiin.
Kolmisen tuntia
olin vanha nainen
hunningolla,
kuuma puuma kynnet esillä.

Aamulla hän lähti
ennen aamukahvia.
Lupasi soittaa, mutta
hukkasi numeron
jo ovesta ulos astuessaan.

En minä katunut silloin
enkä kadu vieläkään.
Mietin vain,
uskallanko enää
avata lipasta,
päästää petoa irti.
Sillä yhden illan janipetterit
eivät koskaan soita
eikä vahva nainen minussa
halua tulla unohdetuksi.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Laattajakoa

Mutta jos kuitenkin?

Yksin sinun, sinun yksin