Mä oon olemassa

Eri elämänvaiheissa ihmisellä on erilaisia selviytymiskeinoja. Yksi kieltää ongelman olemassa olon ja pistää päänsä pensaaseen, yksi tuhlaa omat ja varastetut rahat hulppeaan elämäntyyliin, yksi liihottelee kukasta kukkaan, yksi näkee hopeareunuksen jokaisessa mustassakin pilvessä...

Mikä elämässä on oikeasti tärkeää? Kasvojen säilyttämisen pakko, maallinen mammona, ihan silkka selviäminen ja elossa pysyminen, rakkaus? Näihin(kin) kysymyksiin etsitään vastausta Varkauden Teatterin kevätkauden uutuudessa Tyttö ja varis. Säästelin kokemusta ensi-iltaan, vaikka mahdollisuus olisi ollut päästä Leijonaemojen mukana katsomaan omaisnäytöstä pikkuista ennen. 

Osasin odottaa hyvää, sillä sain pikkumaistiaisia jo tammikuussa. Tuolloin ohjaaja Riitta Pasanen pyysi Leijonaemoja katsomaan näytelmän harjoituksia. Koeyleisön ja näyttelijöiden välille syntyi lämmin yhteys, että yleisö antoi myös näyttelijöille jotain tärkeää. Pasanen järjesti emoille myöhemmin näytelmän teemoihin liittyvän työpajan. Esityksen herättämistä ajatuksista ja tunteista syntyi pajassa muun muassa tanka-runoja.

Minullahan mopo karkaa aina käsistä, joten runotkin ovat sen mittaisia. Myrskyluodon Maija -musikaalin vuorosanoista syntyi runo, ja niin syntyi Tytöstä ja variksestakin. Useampikin, jos tarkkoja ollaan:


Itse satutin, itse kärsin. 
Ihmisenä en ole hääppönen, 
semmonen tokaluokan virkkuu, 
kasa hikistä lankaa, 
sekava mytty,
jota ei saa purettua, 
ei kerittyä, 
ei virkattua loppuun. 

Pitää osata kiittää siitäkin.

****************

Se tulee niin varottamatta,
ikävä. 
Ja se haurastuttaa,
joka itkulta tulen reikäisemmäksi.
Mutta sitä ei pysty lopettamaan,
ikävää, 
rakkautta. 
Kovin eri asia ois
vanheta yhdessä kuin yksin, 
luovia elämä läpi jonkun tärkeän kanssa. 

Rakkaus on kuin sokeri, 
opittua mielihyvää.
Kaksi viikkoa ilman, 
niin kaikki makea ällöttää. 
Jos on motivaatiota ja ambitiota, 
siitä pääsee yli. 
Silti se tulee, varottamatta, 
ikävä. 

****************

Elämä on kiirettä joka paikkaan. 
Se on hyvä, 
kiire auttaa liikkeelle. 
Ja minulla on kiire elää, 
olla vapaa. 
En saa hengitettyä, 
joten lähden livohkaan. 
Semmosta se on, 
elämästä lähteminen, 
helppoa. 
Puhdasta paniikkia oikeastaan. 
Mutta nyt hengitän jo aika hyvin. 

Minulla on niin kiire pois, 
tietämättä mihin. 
Ja nyt elämäni on vialla, 
vapauden tähden. 
Se on monipuolinen käsite,
vapaus:
harhakuvittelua ja
huumaakin hetkittäin.
Kipua, 
kuin irti repäisty laastari, 
tikku kynnen alla. 

Elämä on liikettä
ja liike pysyvää. 
Kiire elää, 
pysyä liikkeessä. 
Lähteä ja hengittää. 
Olla olemassa. 

Mä olen olemassa. 


*************

Näytelmässä vahvan äiti-roolin vetävä Leena Liimatainen jää kevään mittaan eläkkeelle. Armin rooli on loistava tapa päättää pitkä teatteriura, ja nimenomaan näyttämöllä. Tarpeistonhoitajan tärkeän pestin hoitaa tämän näytelmän ajan joku muu, Liimatainen saa keskittyä täysin näyttelemiseen. Kympin arvoisesti hän sen tekeekin.

Eipä ne huonosti hoida roolejaan muutkaan, Mimmi Rantala Säteenä, Matti Kröger Jardena ja ikiluotettava Jukka-Pekka Löhönen Ipenä. Rantalan poikiaan ikävöivä Säde uppoaa ihon alle, Krögerin esittämä äidin hylkäämä Jarde on sydäntä särkevän hellyttävä ja Löhösen Ipe on vaan niin hiton raivostuttava! 

Näytelmä on voimakas, raju, henkeäsalpaava, syvälle menevä, ystävän lämpöä hehkuva, menettämisen pelkoa, syyllisyyttä ja häpeää tihkuva, naurattava ja itkettävä. Leijonaemot totesivat sen kaiken vielä raakileena nähdyssä makupalassa.

Kannatti odottaa ensi-iltaan, ja vaikka kuinka yritin kovista esittää, niin silti pääsi itku. Näytelmän loputtua oli pakko applodeerata seisaaltaan.

Samalla aplodeerasin itselleni. Sillä näytelmässä näin monta minää, monta selviytyjä-minää. Säteen oivallus siitä, että hän on olemassa, iski sisuksiin. Monta vuotta luulin, että olen hajuton, mauton ja näkymätön. Kuulinkin monta kertaa. Silloin unohdin, että mä olen olemassa.

Näytelmä herätti minut henkiin.

Mä olen olemassa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Laattajakoa

Mutta jos kuitenkin?

Yksin sinun, sinun yksin