Life is a bitch and then you die

1980-luvulla nuoruuttaan viettäneet muistanevat brittiläisen rikosdraaman Dempsey and Makepeace? Taisteluparin? Sen pääosissa rikoksia ratkoivat amerikkalainen kuumakalle Jim Dempsey ja brittiaristokraatti Harriet Makepeace. Sarjaa tehtiin vuosina 1984-86 kolmen tuotantokauden verran. Dvdnä sarjan kaksi ekaa tuotantokautta löytyy Varkauden kirjastostakin, tiedän.

Fanitin sarjaa ihan höpönä, Makepeacen hiusmallia myöten. Harriet, Harry, edusti minulle vahvaa naismallia, itsenäistä, uraa luovaa ja vahvaa, silti naisellista naista. Sellaiseksi halusin itsekin kasvaa. Samalla haaveilin Dempseyn kaltaisesta, vinosti hymyilevästä komistuksestakin. Että ensin ei tykättäis ollenkaan ja sitten kipinät sinkoileekin joka suuntaan. Ah, sitä nuoruutta!

Muistaakseni se oli juurikin Dempsey, joka jossain jaksossa puuskahti, että "life is a bitch and then you die". Aina niin viisaan Wikipedian mukaan lause tarkoittaisi, ei suoraan käännettynä, vaan viitteellisesti, että "toivo parasta, odota pahinta".

Kuluneen(kin) vuoden aikana olen tehnyt juuri niin: toivonut parasta ja odottanut pahinta. Nyt on ollut pakko pysähtyä miettimään, missä mielessä kyse on pessimismistä, missä fatalismista ja milloin ajatusmaailma lopulta kallistuu katkeruuden puolelle. Elämä ei todellakaan ole kohdellut silkkihansikkain viime vuosina, mutta elossa ollaan.

"Asioilla on taipumus järjestyä" on lause, jonka olen kuullut tuskastuttavan usein. Omalla kohdallani ne ovat tupanneet järjestymään useammin juuri sillä ei-toivomallani tavalla. On ollut pakko pysähtyä miettimään, jäänkö murehtimaan asiaa ja katkeroidun vai katsonko mieluummin eteenpäin.

* * * * * * * * * *

Minä olen tottunut
mykkäkouluun,
ignooraamiseen,
ghoustaamiseen.

Minä olen tottunut
olemaan arvoton,
siihen, etten ansaitse vastausta,
sanottua tai kirjoitettua,
en läheisyyttä,
kosketusta,
selitystä sille,
miksi en kelpaa,
millainen pitäisi olla.

Olen ehkä tottunut siihen,
mutta en minä 
sen aiheuttamalle kivulle immuuni ole.
Jokainen vastausta vaille jäänyt lause,
vältelty kosketus,
väistetty katse,
jokainen niistä sattuu,
tappaa sisältäni kaiken lämmön.

* * * * * * * * * *

Ihmisenä kasvamiseni on ollut yhtä kompurointia, ja puolitiessä kasvaminen on edelleen. Lahjana minulle tulevasta Sana-lehdestä olen löytänyt upeita helmiä, lohduttavia sanoja myös hengelliseen kasvuun, viime viikolla useammankin. 

Mrs. Middleage, Minna Rönkkö, kirjoitti kolumnissaan täydellisestä epätäydellisyydestä. Hän kertoi työnantajasta, joka työntekijän haukkumisen sijaan totesi, että "voihan se olla noinkin".

Rönkön mukaan täydellinen ihminen ei ole mukavaa seuraa. Sellaisen kanssa tulee itselle pieni ja epätäydellinen olo. On parempi olla vähän särmikäs, puutteellinen, epätäydellinen oma itsensä. Täydellisyyden tavoittelu on raskasta hommaa, mutta käy se epätäydellisyyskin mielenterveyden päälle. Henkilökohtaisella tasolla olen potenut alemmuuskompleksia niin vanhojen kuin nykyistenkin opintojen aikana. Olen verrannut ja vertaan itseäni muihin, liiankin rankasti.

Nykyopinnoissani olen tuntenut itseni lähinnä söötiksi assistenksi minua teknisesti ja kädentaidollisesti paljon taitavampien poikien rinnalla. Eikä syy ole poikien, tunne on oman pääni sisäinen show. Olen todennut, että minusta valmistuu aikanaan maailmankaikkeuden surkein putkiasentaja, mutta hiton söötti sellainen. On nähtävä omat vahvuutensa, ja minulla ne on nätit silmät ja norjat ripset.

Rönkön mukaan Japanissa on epätydellisyydelle aivan oma estetiikan lajinsa: wabi-sabi. Virheet, säröt ja kolhut, keskeneräisyys ja kuluneisuus kuuluvat asiaan. Ne symboloivat kaiken katoavaisuutta. Wabi-sabissa epätäydellisyys on täydellisyyttä.

Minusta ei tule maailman parasta putkiasentajaa, talonrakentajaa, remontoijaa, mediapalvelujen tuottajaa tai toimittajaa, mutta minulla on omat avuni. En ole teknisesti, teknologisesti enkä kättentaidollisesti yhtä taitava kuin muut, mutta osaan olla ihmisten kanssa. Hyväksi kuuntelijaksi minulla on vielä matkaa, mutta en pelkää olla läsnä, lähellä. Yritän olla ihminen ihmiselle.

* * * * * * * * * *

Minä vihaan sanoja
"mutta" ja "ihan":
Sä oot ihan kiva, mutta...
Sun kanssa on ihan kiva olla, mutta...
Sulla on ihan kiva kroppa, mutta...

Koskaan en ole ollut riittävä,
minuna en ole kelvannut kenellekään.
Isä toivoi isäntää,
äiti ahkeraa,
ensimmäinen rikasta,
toinen kuumaa,
lapset normaalia,
pomo nöyrää.
Pettymys olen ollut kaikille,
kaikille muille paitsi itselleni.
Minä en ole "ihan"
enkä "mutta".
Minä olen.

* * * * * * * * * *

Samassa Sana-lehdessä kolumnisti Kaisa Raittila pohtii lempeyden ja katkeruuden olemusta. Hänen  mukaansa elämän kolhuista voi viisastua tai katkeroitua. Hänen tuntemansa viisaustutkijan mukaan viisaan tunnistaa kolmesta asiasta:

1) viisas ei pidä itseään viisaana, koska hän tuntee tietonsa rajat. Hän ei arvele olevansa oikeassa, vaan haluaa oppia lisää.

2) viisas näkee elämänsä tekeillä olevana, onko se hyvää ja mitä tarvittaisiin lisää.

3) viisas on myötätuntoinen itseään ja muita kohtaan. Hän ymmärtää reunaehtoja ja puolitiehen jäämistä.

Elämän kriisit ovat tilaisuuksia tulla viisaammaksi. Raittilan mielestä viisaustutkijan kuvaamia viisaita kutsutaan kristillisissä piireissä sydämen kristityiksi. He ovat niitä lempeitä ihmisiä, jotka katsovat lämpimästi kohti ja luottavat Jumalaan. He kaappaavat sinut syleilyynsä, sulkevat rukouksiinsa, olitpa millainen tahansa. He haluavat aidosti tietää, mitä sinulle kuuluu ja miltä maailma näyttää. He rakastavat ihmistä, ihmisenä.

Myös niitä toisenlaisia kristittyjä ja lähimmäisiä löytyy, niitä, jotka ovat tehneet elämänsä kriiseistä selityksen huonolle ololleen. Heidän mielestään muut ovat säästyneet katkeruudelta vain, koska elämä on ollut heille helppoa. Joku muu oli onnen esteenä.

Elämän suhteellisuus paljastuu, kun maailma ympärillä romahtaa. Kristitty mystikko Juliana Norwichilainen (1342-1416) tuli ajattelussaan siihen tulokseen, että kaikki ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi. Se tarkoittaa, että minun murheeni, paha oloni ja vaikeuteni ovat matka kohti jotain hyvää.

Marja Nyman heitti kehään lehden kolmannen helmen, amerikkalaisen kirjailija Jill Broscoen lauseen " Use your pain!". Käytä kipuasi. Monen runoni muusa on ollut juuri kipu: kipu omasta itsestä, sydänsuruista, elämän eteen heittämistä ikävistä asioista.

Kun tai jos kipu hellittää, sitä voi jälkikäteen katsella uudesta näkökulmasta. Onko se johdattanut minut johonkin? Jos on, minne? Onko se tuottanut jotain hyvää? Jos on, mitä? Nyman toteaa, että antamalla kivulle puheenvuoron alkaa vahvistua, että kipu auttaa kasvamaan. Ilman kipua hän olisi erilainen.

Toteamuksessa piilee vinha perä. Sen kuorruttavat arkkiatri Risto Pelkosen ajatukset kärsimyksen ymmärtämisestä. Hän muistuttaa, ettei toisen kärsimyksen määrää voi mitata. Sen voi tuntea ja siihen voi eläytyä, mutta mitata sitä ei voi. Pelkosen mielestä aina, kun väheksymme toisen kärsimystä, menetämme jotain omasta inhimillisyydestämme. Kärsimyksestä versoo toivo. Se on uskossa, että hyvää on olemassa.

Life is a bitch and then you die. Elämä on narttu ja sitten kuollaan. Toivo parasta, odota pahinta.

Kärsimykset ja koettelemukset herättelevät ajattelemaan asioita, mutta onnistumisetkin ovat tärkeitä. Arkkiatri Pelkonen muistuttaa, että juuri ne kasvattavat tervettä itsetuntoa. Ihmisen on oltava yhtä aikaa nöyrä ja vahva.

Tämä viikko on ollut
itsetunnollisesti raskas,
yhtä suurta epäonnistumista
ammatillisesti
rakkaudessa
elämässä.
En kelpaa mihinkään,
kenellekään.
Pientä ihmettä toivon,
suurta oikeastaan,
kun totta puhutaan,
valonpilkahdusta,
kipinää.
Että jotain olisin,
jollekulle tärkeä,
ikimuistettavan ihana.

Ja kuitenkin:

Opin kuuntelemaan,
olemaan kärsivällinen,
olemaan yksin ja yhdessä.
Osaan asioita, joista
CV:ssä ei hyötyä ole,
muutakin osaan.

Olen vahvempi kuin eilen,
mutta heikompi kuin huomenna.

Ja ehkä se näkyy myös ulospäin? 


(Viitteet ja puolisitaatit Sana-lehti 20/2020. Runot omia.)





Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Laattajakoa

Mutta jos kuitenkin?

Yksin sinun, sinun yksin