Naisen arvo

"Tyttö synty, tyhjä synty." Näin sanottiin minun äidilleni, kun hän toi minut synnytyslaitokselta kotiin liki 48 vuotta sitten. Kahden vuoden kuluttua äiti kantoi pirttiin terveen poikalapsen. Keskellä tuvan lattiaa kotiinpalaajia odotti vastavalmistunut kehto ja käsi ojossa onnentoivotukseen valmistautunut vanha isäntä.

Tuo pikkuepisodi on monellakin tapaa leimannut koko minun elämääni. Tyttönä minulle asetettiin tiukemmat säännöt ja moraaliarvot, minun odotettiin pitävän huolta nuoremmistani. Yritin täyttää odotukset menestymällä koulussa ja työelämässä, olemalla kiltti. Silti koin, ja koen välillä vieläkin, etten ollut, enkä ole, riittävä. Sukupuoli on yksi syy.

Ollessani 19-vuotias synnyinpitäjäni kesäteatterin pitkäaikainen johtaja pyysi minua "Koivu ja tähti" -näytelmän pääosaan, esittämään karjalaistyttöä. Olin jo silloin aivan hassuna teatteriin ja haltioituneena luin käsikirjoituksen. Silloinen sulhaseni ei innostunut asiasta lainkaan. Hän ei kieltänyt minua ottamasta roolia vastaan, mutta antoi ymmärtää, että kovin soveliasta ei ole vierasta miestä koko pitäjän silmien edessä pussailla. Olkoonkin, että kyse olisi vain kesänäytelmästä. Ohjaaja pyysi kysymään, josko sulhaseni suostuisi miespääosaan. Vastaus oli "ei". Urani kesäteatterin tähtenä lopahti siihen, etten tohtinut pahoittaa sulhaseni mieltä. 

Kaikissa parisuhteissani olen jossain vaiheessa haudannut omat haaveeni. Armeijaan en mennyt siksi, että silloisen kumppanini mielestä minä en pärjää siellä. Uskoin ja hautasin upseerinurahaaveet. Miehen toiveesta perheeseen on hankittu monenlaisia motorisoituja kulkupelejä. Miehen työn ja uran vuoksi perhe on muuttanut paikkakunnalta toiselle ja takaisin. Miehen toiveesta, sanotun tai verhotun vuoksi, olen kieltäytynyt hyväpalkkaisesta työstä, harkinnut sterilisaatiota, syönyt migreenistä huolimatta e-pillereitä.

Olen latistanut oman arvoni, oman naiseuteni, oman minäni, miehen vuoksi. Hinta siitä on ollut kova, itsetunto ja -kunnioitus rapisi olemattomiin, lakkasin olemasta minä.

Silti, aina, minussa on asunut naisasianainen. Ajoittain hän nosti päätään pitämään minun itsenikin puolia, mutta pääosin sisäinen minnacanthini taisteli ja taistelee toisten naisten puolesta. Minusta saa kiivaan keskustelukumppanin heti, jos naisesta sanotaan, ettei hän pysty johonkin vain, koska hän on nainen. 

Viimeisimmän tunnekuohun minussa synnytti Perussuomalaisia lähellä olevan Ajatuspajan julkaisema Jukka Hankamäen kirja "Totuus kiihottaa". En ole kirjaa lukenut, mutta jo pelkät lehtisiteeraukset saivat niskakarvani pystyyn. Kirjassaan mies kirjoittaa mm. vanhan sanonnan kuuluvan, että vain rumat naiset väittävät olevansa ahdistelun kohteena, niin kuin kauniit eivät puolestaan koskaan ole feministejä. Minua on ahdisteltu ja olen feministi. Eli?

Ajatuspajan epistolan raapustaja esitellään filosofina. Hänen mielestään naisen "ei" on oikeasti "kyllä" ja raiskaus avioliitossa on ok. Hän huorittelee 13-vuotiaita tyttöjä ja syyttää ulkomaalaisten kanssa avioituvia suomalaisnaisia rotupuhtauden saastuttajiksi. Tuotos sai valtionapua 120 000 euroa.

(rumasanarumasanarumasana)

Puolueen puheenjohtaja pitää kirjan "tiettyjä osia" "kömmähdyksenä". Teoksessa itsessään on hänen mielestään erittäin laadukasta media- ja sensuurikritiikkiä, ja on ikävää, että yksi kömmähdys pilaa muuten ansiokkaan kirjan.

Minusta termit "kömmähdys", "moka" ja "laadunvarmistuksen virhe" ovat vähättelyä ja käytännössä lupa ja hiljainen hyväksyntä jatkaa samaan malliin. Naisena, kahden tyttären äitinä ja feministinä en mahdu samalle autiosaarelle kyseisen filosofin tai hänen tavallaan ajattelevan kanssa.

Olen yrittänyt kasvattaa omat tyttäreni rohkeammiksi kuin itse olen. Arvostamaan itseään, naiseuttaan, älyään, osaamistaan. Olen varoittava esimerkki siitä, miten käy, kun sovittaa omat toiveensa, haaveensa ja ajatuksensa toisen luomaan muottiin. Minä unohdin itseni, oman arvoni, lakkasin olemasta.

Nyt elämäntilanteeni on se, että voin, saan ja uskallan toteuttaa asioita. Olen pärjännyt olemattomalla kielitaidolla vieraassa kulttuurissa, opiskellut uusia ammatteja, harrastan uusia asioita. Olen löytänyt kanavan purkaa kaiken ulos. Kipu on sulanut sanoiksi, runoiksi, laulunraakileiksi. Jonain päivänä ne ilmestyvät kirjana, melkein vuosituhannen rakkaustarinana.

Siihen mennessä, ehkä jo nyt, minä olen löytänyt oman arvoni.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Laattajakoa

Mutta jos kuitenkin?

Yksin sinun, sinun yksin