Remonttiprinsessa

Valehtelisin, jos väittäisin, että hän löi. Ei hän lyönyt. Hän kuristi kaksin käsin, "poisti tilanteesta", nosti rappukäytävään, heitti kuistille. Kahdesti minulta murtui varvas, kerran särkyivät silmälasit. Monta kertaa itkin: silloin, kun siivosin seinältä ketsuppia, lattialta synttärikakun jäämät, särkyneet astiat. Valehtelisin, jos väittäisin, että hän löi. Ei hän lyönyt. Hänen mielestään minusta vain ei ollut äidiksi, vaimoksi, ihmiseksi. Olin tyhmä, laiska, sängyssä kylmä ja tylsä. Hän kunnioittaa vain kahta naista elämässään - enkä heistä kumpikaan ole minä. Valehtelisin, jos väittäisin, että hän löi. Ei hän lyönyt. Mustelmilla ja rikki olen silti, nainen vailla naiseutta, kadotett...

Tekee naiselliselle itsetunnolle nannaa, kun aikuinen mies juoksemalla juoksee karkuun. Sekin hivelee, kun mies moneen kertaan sanoo pelkäävänsä. Että kun olen niin itsevarma, suorasanainen ja selvästi omat tarpeeni ilmaiseva. Olisinko viehättävämpi, seksikkäämpi, haluttavampi, jos vain nätisti hymyilisin, sarkastisen huumorin unohtaisin, myöntyväisesti nyökkäilisin, vain kumppanini tarpeet tyydyttäisin? En minä itsevarma ole, en ollenkaan, en suorasanainenkaan, mutta tarpeeni tiedän ja ne julkituon. Sillä joojoonainen olen ollut jo, nätisti hymyillyt ja toisen tarpeet tyydyttänyt. Ja mitä siitä seurasi? Minusta tuli kuollut kala, epähaluttava, epänaisellinen, epäkaikki. Sisälläni asuneelta tiikeriltä revittiin kynnet ja hampaat, ujosti orastaneesta naiseudesta nyhdettiin viimeinenkin terälehti. Turhana ...

Olen oppinut tämän kevään aikana sen, että ennakkoluulot kannattaa jättää teatterin narikkaan. Että näytökseen kannattaa suhtautua avoimin mielin, että teatterin huumaan kannattaa heittäyttyä estottomasti ja että uudesta tavasta tehdä teatteria kannattaa nauttia sydämensä kyllyydestä. Ensimmäisen oppitunnin antoi Varkauden Teatterin lastennäytelmä Puluboi. Kävin katsomassa näytelmän ensi-illan teini-ikäisen kuopukseni kanssa. Tytärtäni nolotti lapsellinen intoni osallistua tanssiosuuksiin, mutta hänkin myönsi, yön yli nukuttuaan ja äidin sooloilut unohdettuaan, että "kyllä se näytelmä oikeestaan ihan hyvä oli". Puluboi pohjautuu Veera Salmen lastenkirjoihin. Hahmo on minulle ja kenties myös teini-ikään ehtineelle tyttärelleni tuntematon suuruus. Varkauden Teatterin lastennäytelm...

Toinen lyö niin, että jää jälki. Mustelma, arpi tai molemmat. Ne näkyvät, silti moni kääntää pään. Mä en kuullu mitään, mä en nähny mitään, ei ole mun asiani. Toinen lyö sanoin, alistaa, mitätöi, ivaa. Siitäkin jää jälki, sisältä särkynyt ihminen. Mitätöidystä tulee oman itsensä varjo, hymytön ja iloton. Sekin näkyy, kun aikaa kuluu, silti moni kääntää pään. Mä en kuullu mitään, mä en nähny mitään, ei ole mun asiani. Ja jokainen lyöty ihminen jää mustelmiensa ja haavojensa, näkyvien ja näkymättömien, kanssa yksin. Häpeään, kipuun, pinnan alle. Tarvitaan paljon, että sieltä nousee uusi, ehjä ihminen. Eivätkä kaikki nouse, liian monelle se yksi ly...

Vaalitilaisuudessa vanhempi herrasmies kyynisesti toteaa, että samanlaisia ovat, kaikki. Keskenään riitelevät, hallituksessa istuessaan leikkaavat kaikesta, oppositiossa ollessaan vaativat rahaa niihin samoihin asioihin. Että hölmöläisten peiton jatkamista on koko politiikka. Kahvia kaataa kuppiin, isoon mukiin painunutta Presidenttiä otan minäkin. Herrasmiehen kanssa palkkojen kehitystä puntaroimme. Kunnallisen sektorin naiset ovat jääneet kaikkien jalkoihin, valtion virkamiehet kaikkia muita kynnysmattonaan pitävät. - Huonoja virkamiehiä olisivat, jos itselleen huonoa palkkaa maksaisivat, tuumaan. - Ajatusmallihan se on tuokin, vastaa mies. Hetken vaitonaisina vaalipuheita kuuntelemme, ehdokkaidemme numeroa toistemme rintapielessä tuijotamme. Koulutus. Sivistys. Tasa-arvo. Maaseutu. Kestävyys. Vastuullisuus. Sanattomasti viestimme, vaikutamme, osallistumme. Yhteisty...

Selviydyn kaikesta, sillä minulla on strategia. Minä hengitän. Joka aamu sanon itselleni: Hengitä. Sisään, ulos. Sisään, ulos. Sisään, ulos. Ja eräänä päivänä minä huomaan, ettei minun tarvitse enää sanoa. Siitä on tullut refleksi, hengitän muistuttamatta. Ja kun elämä lyö minut uudelleen polvilleen, minä muistutan taas itseäni: Hengitä. Sisään, ulos. Sisään, ulos. Sisään, ulos. Jokaisella kerralla aika lyhenee, muistuttamisen aika. Jonain päivänä mikään ei muserra minua enää, mikään ei lyö minua polvilleen, mikään ei estä minua hengittämästä. Silloin minä olen vahva ja voimakas, kannan maailmaa harteillani kuin Atlas, enkä murhetta mistään tunne.

Olin tässä taannoin Talvitapahtumassa, jossa tulin tutuille kehuneeksi Varkauden Teatteria useampaankin kertaan. Kehuin kuluvan näytäntökauden esitykset kuplille. Kerroin, että olen nähnyt jokaisen näytelmän vähintään kerran, jotkut jopa kolmeen, neljään kertaan. Ja että liput on varattuna vielä ainakin kolmeen näytökseen. Eturivin paikka numero kymmenen, siinä on kohta Anun peffan painauma pysyvästi. Viime vuonnakin melkein asuin teatterissa: "Nunnia ja konnia" näin kuudesti, Satavuotiaan kahdesti tai kolmesti, Loman samoin, Tuhkimon kahdesti. Voisi sanoa, että olen jäänyt koukkuun. Teatterikoukkuun. Enkä ole enää varma, suhtaudunko Varkauden Teatteriin ja sen tuotantoon ja ihmisiin objektiivisesti. Minulta kysyttiinkin ihan suoraan, että mitä minulle maksetaan, kun teatteria niin kovin kehun. Totesin, että ihan ilman palkkaa minä ...