Jos tahdot

Pentuna kirjoittelin kaikenlaisia pikkuaforismeja ylös. Yksi höpsöimmistä ystävyysaiheisista oli tällainen:

Ystävyys on kuin pikkuinen ukko, /jolla on kädessään avain ja lukko. /Niillä se sitoo ystävät yhteen,/ niin kuin maamies pellolla lyhteen. 

Olen aina ollut onneton hölö, papupata, aina äänessä. Kärsin siitä, etten osaa kuunnella, vaan höpötän koko ajan, jaan elämänkokemuksiani loppumattomasti, miettimättä lainkaan, tahtooko kukaan edes kuulla niitä. Kuuntelemisen jaloa taitoa on pitänyt opettelemalla opetella. Yritän pitää mielessä, ettei hiljaisuutta tarvitse aina täyttää tyhjänpäiväisyyksillä, shit-chatillä ja joustavalla small-talkilla. 

Punaisen Ristin ensiapuryhmä-harrastus ja siihen(kin) liittyvät henkisen tuen kurssit ovat opettaneet minua kuuntelemaan. Ensiavun antamisessa olen omaksi vahvuudekseni kokenut ihmisten kohtaamisen. Puheliaisuudesta on oma hyötynsä silloin, kun pitää haastatella potilasta, löytää syy avuntarpeeseen. Jos teknisen ensiavun antamisessa joskus on tiettyä kömpelyyttä ollutkin, henkisen tuen antamisessa olen yleensä onnistunut hyvin. En pelkää kohdata ihmistä. 

Vapaaehtoistyötä tehdään persoonalla. Toiset tekevät sitä hiljaa ja arvokkaasti, minä höpötän ja olen vähemmän fiksu. Tai olen, tilanteen niin vaatiessa, hiljaa ja vain silitän kättä. Semmoinen vaatii tällaiselta hölpältä melkoisia ponnistuksia, pitää sisällään turhat sanat, ja usein olenkin päivystyskeikan jälkeen maitohapoilla, niin henkisesti kuin fyysisesti. 

Mutta jos avun saanut ihminen erotessamme hymyilee, edes pikkuisen, ja hänen silmistään näkyy pienikin toivonpilke, silloin tiedän, että hapot on hyvästä syystä hankittu. Uskalsin kohdata ihmisen, olla läsnä. 

Ystävyyssuhteissa olen kuuntelupuolella ollut se ottava osapuoli. Ystävät ovat joutuneet olemaan olkapääni aivan liian monta kertaa. Olen ruoskinut itseäni siitä, etten ole osannut itse tukea ja kuunnella heitä. Olen aivan liian usein tarjonnut neuvoja, avannut omia kokemuksiani, kuvitellut, että esimerkkini voimalla sinäkin, my friend, selviät. 

Tai ehkä olen nyt vanhemmiten oppinut olemaan hiljaa. Silittää kättä ja vain olla. 

Jos tahdot,
olen tässä,
aivan hiljaa,
lähellä ja silitän.

Jos tahdot,
olen tässä,
aivan hiljaa,
pidän kiinni ja kuuntelen.

Jos tahdot,
olen tässä,
aivan hiljaa,
pyyhin kyyneleet ja lohdutan.

Jos tahdot,
olen tässä,
aivan hiljaa,
enkä pois lähde ennen kuin pyydät.

Jos tahdot,
olen tässä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Laattajakoa

Mutta jos kuitenkin?

Yksin sinun, sinun yksin