Pelkuri ja muita pohdintoja

Pelkuri ei tohdi kohdata toista,
toisen tunteiden vuoksi tai omien.
Ja sellaiseen tyyppiin, joka pelkää, 
ei kannata panostaa, yhtään.

* * * * *

Minulla meni kauan, 
liian kauan, 
hyväksyä ja ymmärtää,
että sinä et.
Koskaan.

Ja kun lopulta ymmärsin, 
että et, 
totuus iski minuun,
tiputti todellisuuteen.
Minun oli kuljettava pitkä tie, 
taisteltava itseäni vastaan.
Mietin, olisinko voinut tehdä jotain toisin, 
olla toisenlainen, 
parempi.
Miksi en ollut tarpeeksi?
Miksi et edes yrittänyt?

Kyllä, vihasin sinua, 
että et, 
et niin, kuin olisin halunnut.
Mutta sitten ymmärsin,
että näin on parempi.
Sillä viimeinen mitä haluan on,
että rakastat minua säälistä.
Että rakastat minua vain, 
koska minä rakastan sinua.
Että pakotat itsesi siihen. 

Siksi en syytä sinua mistään, enää.
Et vain voinut väkisin tuntea, edes jotain.
Eikä siinä ole mitään väärää.
Totta kai se sattui,
mitä sitä kieltämään, 
mutta niin se vain on: 
totuus tekee kipeää.

Enkä minäkään mihinkään syyllinen ole.
Pitkään häpesin kaikkea mitä tein,
miten riipuin ja rukoilin, 
että näkisit, jäisit, rakastaisit.
Näin vaivaa sen eteen,
mitä ei koskaan ollut.

Minä vain rakastin sinua, 
kokonaan ja sokeasti.
Eikä siinäkään ole mitään väärää.
Nyt tiedän, että kaikkia
ei ole tarkoitettu yhteen.
Että jotkut rakkaudet vaan eivät toteudu, eivät, vaikka kuinka haluaisimme, 
rakastaisimme kokonaan.
Totuus tekee kipeää. 

* * * * * 

Jos kipu on tätä ilman sinua,
mitä se olisi,
jos suhdetta kanssani leikkisit
ja sen jälkeen olisin ilman sinua? 

* * * * * 

Minä olen vapaa,
toiset sanovat, että en.
Että roikun sinussa,
odotan turhaan.
En minä sinussa roiku,
illuusiosta rakkauteen minä niin teen.
Ihminen tarvitsee rakkautta,
ilman sitä ei kukaan voi elää.
Jos ei ole ketään, jota rakastaa,
on luotava jotain rakastettavaa.
Loin sinut.
Sinulla ei ole nimeä,
ei fyysistä olemusta.
Olet persoonapronomini,
yksikön toinen.
Voit olla kuka vain, 
ja silti et kukaan, 
siniset silmät tai ruskeat,
hymykuopat, parransänki, 
sixpack tai daddybelly, 
mutta hellä olet aina ja viet taivaisiin.
Ja ehkä jonain päivänä
kasvoton persoonapronomini totta on,
vierelläni istuu ja oikeasti rakastaa. 

* * * * * 

Luulet, ettet ikävöi minua, 
et muista, kaipaa.
Mutta vielä tulee se päivä,
kun toivot minun olevan siinä.
Se iskee sinuun silloin,
kun sitä vähiten odotat. 
Näet minut tuulessa tanssivassa lehdessä, 
kuulet jonkun naurussa, 
tunnet pistona iholla, 
maistat lasillisessa viiniä.
Ja kun olet lohduton, tukea vailla, 
sinä toivot, että siinä olisin, 
hiuksiasi silittäisin, 
syliini ottaisin, kaikelta pahalta suojelisin. 
Sinä ikävöit hymyäni,
hassua minua, 
hulluuden partaalle vieviä huulia.
Niin monen jälkeen ymmärrät, 
että minä olin se oikea.
Se, joka vuoret vuoksesi siirtäisi, 
mantereet, meret, kaiken.

Sinä menetit minut,
kun talloit, unohdit, jatkoit matkaa.
Minä vannoin silloin,
että pääsen sinusta yli,
löydän jotain vielä suurempaa. 
Ei se helppoa ollut,
päästää irti ja unohtaa, 
mutta ymmärsin,
etteivät muruset sinusta riitä minulle. 
Haluan kokonaisen kakun,
monta kerrosta ja kirsikan päälle.

Lähdin, koska sinua ei ollut, meitä.
Se päivä oli sinulle onnenpäivä, 
minulle pieni kuolema.
Luovuit jostain hyvästä,
pelkäsit hypätä syvään päähän.
Sinä menetit enemmän kuin minä. 
Sinun ansiostasi
en ole enää se sama nainen,
vapiseva raunio, 
epävarma minä. 
Minä siirryin eteenpäin, 
kasvoin, hehkun.
Jos, kun, näet minut nyt,
et minua samaksi tunnista.
Olen vahvempi, 
eri tavalla pelottava kuin ennen.

Ja sinä? 
Sinä olet edelleen se sama paskiainen,
timantin pois heittänyt sokea kullankaivaja. 
Jota vainoaa muisto minusta, kauan. 
.
* * * * * 

Jos vielä kerran saisi
napa nenää lämmittää,
sormi sydämen kohdalle sydämen piirtää,
katse katseeseen eksyä. 

Jos vielä kerran saisi
sääri säärtä vasten levätä, 
mutka mutkaan painautua, 
niskakuoppaan huokaista "haluan". 

Jos vielä kerran saisi
miehen viereensä nukkumaan, 
ja mies ennen nukahtamista
vähän vatsasta kutittelisi.

Kosketuksesta kosketukseen,
siinä koko elämä.

* * * * * 

Havahdut, huomaat,
ettei ero olekaan kuolema, 
vaan portti uuteen.
Se on se hetki,
kun loputon eroyö valkenee aamuksi, 
kun löydät omat ääriviivasi uudelleen.
Saat itsesi takaisin, 
olet itsesi kokoinen.
Ymmärrät, että
jokaisella kohtaamisella, 
matkalla, 
luopumisella
on tarkoituksensa, 
eikä yhteisen ajan päättyminen
vie sen arvoa.
 
Ja kun erohehku aikanaan siintyy, 
sinä huomaat,
ettei rakastuminen ole enää riski.
Että sille kannattaa olla auki, kaikkialla.

* * * * *

Istuin parvekkeella, 
uutisissa luvattuja 
tähdenlentoja metsästin.
Näin yhden ja ehdin toivoa:
sinä, tule.
Ja kun taivaan peitti pilviverho,
sen ennustetun tähdenlentomyrskyn
toiveiltani piilotti,
minä mietin montaa asiaa:
miltähän se tuntuisi, jos
kuiskaisit korvaani "rakas, olet ihana",
niskakuoppaa suutelisit, huuliakin ehkä,
kädestä kiinni ottaisit, syliin?
Ja pilvien takana lentäville tähdille
äänettömän toiveen huusin:
sinä, tule. 

* * * * *

Minä olen autiomaa, 
sinä suolajärvi.
Tuuli pyyhkii yli, 
riepottelee rannoilta kaiken,
suojaa antavat puut, 
juuriltaan revityt, 
multaa vailla. 
Aurinko on armoton, 
se korventaa, 
silmämme sokaisee, 
ettemme toisiamme erota, 
hiekkaa suolasta, 
suolaa hiekasta.

Neulansilmän läpi näkyy universumi, 
melkein rakkaus.

* * * * * 

Kun menee rikki, 
päättää, ettei ikinä enää
päästä ketään liki. 
Tai jos, 
rakastaa ainakin vaisusti, 
elämä on beigeä ja vaniljaa. 
Koska pelkää,
että se toinen ei tahdo
sateenkaarta ja rommirusinaa. 

Ei siihen kuole, että sanoo "rakastan".
Jos se toinenkin rakastaa, 
elämä on yhtä ilotulitusta, 
niin kauan kuin ruutia riittää. 
Mutta ei siihenkään, jos se toinen sanoo 
"minä en, enää, koskaan".
Harmaan ja mustan eri sävyt näkee silloin, 
ja sekin on hyvä:
ilman niitä
ei sateenkaaren kirkkautta
koskaan ymmärrä.

* * * * *

Huomaa minut. 
Minä olen tässä suhteessa siksi, 
että minua rakastetaan, 
olen näkyvä. 
Älä kävele minusta ohi, 
älä tee minusta tapaa, 
älä kohtele kuin ilmaa olisin. 

Olen kaunis, 
suutele minua, 
jätä sormenjälkesi minuun. 
Olen jokaisen kosketuksen arvoinen. 

Minä ansaitsen sen,
sitä minulla on oikeus pyytää.
En halua mennä
rakkaudessani hukkaan, 
en olla
pölyinen valokuva kirjahyllyn kulmalla,
vierasposliinit piirongin kätköissä, 
perintöpellavat liinavaatekaapissa, 
otetaan esille kerran vuodessa. 
Minä olen keskipiste, 
syy sinun hymyysi. 
Muu ei riitä.
Muuhun en tyydy. 

Olen tässä, huomaa minut. 
Tarvitsen sinua nyt. 
Sano, että olen kaunis.
Sano, että rakastat.
Kosketa.
Ollaan.

* * * * *

Minä olen
kiltti, 
ihana,  
tulinen, 
makea, 
semmoinen supernainen,
joka pärjää Suomen olosuhteissa
enemmän kuin paremmin.
Paras joululahja sille, joka
hyvän päälle ymmärtää. 

* * * * *

Kauko Röyhkä haluaa olla
mieluummin 60 vuotta vanha
kuin aikuinen.
Noitalinna Huraa! ei tähän taloon
lisää aikuisia halua.
Minä en halua olla vanha,
enkä aikuinen.
Minä haluan olla Peter Pan,
ikuisesti nuori ja lapsena pysyä. 

Sillä minä pelkään.
Että minusta tulee
vanha, kurttuinen sieni,
kiukkuinen, yksinäinen mummeli,
joka kyttää naapureita postiluukusta, rimputtaa ovikelloja öisin, 
etsii (kuollutta) kissaa rappukäytävästä,
ruokkii harakoita rotanmyrkyllä,
vastustaa kaikkea taloyhtiön kokouksessa,
huutelee hävyttömyyksiä parvekkeelta, 
kuolee kolme vuotta sitten,
unohdettuna muumioituu keinustuoliin. 








Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Laattajakoa

Mutta jos kuitenkin?

Yksin sinun, sinun yksin