Remonttiprinsessa

"Tyttö synty, tyhjä synty." Näin sanottiin minun äidilleni, kun hän toi minut synnytyslaitokselta kotiin liki 48 vuotta sitten. Kahden vuoden kuluttua äiti kantoi pirttiin terveen poikalapsen. Keskellä tuvan lattiaa kotiinpalaajia odotti vastavalmistunut kehto ja käsi ojossa onnentoivotukseen valmistautunut vanha isäntä. Tuo pikkuepisodi on monellakin tapaa leimannut koko minun elämääni. Tyttönä minulle asetettiin tiukemmat säännöt ja moraaliarvot, minun odotettiin pitävän huolta nuoremmistani. Yritin täyttää odotukset menestymällä koulussa ja työelämässä, olemalla kiltti. Silti koin, ja koen välillä vieläkin, etten ollut, enkä ole, riittävä. Sukupuoli on yksi syy. Ollessani 19-vuotias synnyinpitäjäni kesäteatterin pitkäaikainen johtaja pyysi minua "Koivu ja tähti" -näytelmän pääosaan, esittämään karjalaistyttöä. Olin jo silloin aivan hassuna teatteriin ja haltioituneena luin käsikirjoituksen. Silloinen sulhaseni ei innostunut asiasta lainkaan. Hän ei kieltänyt minu...

1980-luvulla nuoruuttaan viettäneet muistanevat brittiläisen rikosdraaman Dempsey and Makepeace? Taisteluparin? Sen pääosissa rikoksia ratkoivat amerikkalainen kuumakalle Jim Dempsey ja brittiaristokraatti Harriet Makepeace. Sarjaa tehtiin vuosina 1984-86 kolmen tuotantokauden verran. Dvdnä sarjan kaksi ekaa tuotantokautta löytyy Varkauden kirjastostakin, tiedän. Fanitin sarjaa ihan höpönä, Makepeacen hiusmallia myöten. Harriet, Harry, edusti minulle vahvaa naismallia, itsenäistä, uraa luovaa ja vahvaa, silti naisellista naista. Sellaiseksi halusin itsekin kasvaa. Samalla haaveilin Dempseyn kaltaisesta, vinosti hymyilevästä komistuksestakin. Että ensin ei tykättäis ollenkaan ja sitten kipinät sinkoileekin joka suuntaan. Ah, sitä nuoruutta! Muistaakseni se oli juurikin Dempsey, joka jossain jaksossa puuskahti, että "life is a bitch and then you die". Aina niin viisaan Wikipedian mukaan lause tarkoittaisi, ei suoraan käännettynä, vaan viitteellisesti, että "toivo parasta, ...

Sanat kiusaavat minua, eivät anna rauhaa. Silti eivät tahdo asettua siistiin riviin, riimeiksi ryhtyä, runoksi ruveta. Sanat kiusaavat minua, haluavat kertoa kaiken rakkaudesta, vihasta, hellyydestä,  hellyydenpuutteesta, ihmisen ikävästä toisen luo. Sanat kiusaavat minua,  yrittävät ulos minusta, rakentaa jotain kaunista, repiä rikki, luoda uutta, kierrättää vanhaa. Sanat kiusaavat minua, toistavat itseään. Käskevät: "Kirjoita, kirjoita!" Ja minä, minä antaudun:  * * * * * * * * * * Olipa kerran ja sitten ei enää ollutkaan. Mutta mitä siitä,  elämä on laiffii ja sen valttikortit jaetaan fifty-sixty: tänään käteen jää Musta Pekka, huomenna hihassa voi olla ässä tai pari. Onnenapilalla voit tuplata ja voittaa Jokerin. Pyöräytä rulettia, heitä noppaa laita rasti ruutuun. Sillä jos et pelaa, et voi voittaa. Yksi, risti, kaksi, pennit miljoonaksi, seitsemällä oikein voitat jättipotin. Elämä on laiffii ja sen valttikortit jaetaan fifty-sixty. * * * * * * * * * * Ois huisi...

Ihanalla tavalla outo. Siksi pelottava. Rehellinen, aito, sanoo ääneen sen, mitä haluaa. Tanssii, laulaa, missä ja milloinka vaan. Näyttää siltä, ettei tarvitse ketään, koskaan, silti sisällään toivoo, että joku kuitenkin näkisi, että tarvitsee, edes hetkeksi. Vahvalta näyttää, ja rohkealta, kuulostaakin,  että olkapää olla jaksaa, aina ja aina. Käsivarsia kaipaa ihanalla tavalla outokin,  vapaa sielu syliin halajaa.  * * * * * * * * Miehet pitävät herkistä, haavoittuvaisista, naisellisista naisista, olennoista, jotka kaipaavat tukea ja turvaa. Minä en sovi niihin raameihin, en varsinkaan ulkonäön puolesta. En ole pitkäsäärinen missimallifilmitähti, en pieni ja kurvikas taskuvenuskaan, vaan liian kaikkea: itsenäinen äänekäs suora miesnainen. Sellainen, joka jokaisella huokosellaan huutaa, ettei tarvitse, ketään, mitään, mihinkään, olkapäätä nyt ainakaan. Itsesuojeluahan se on, myönnetään. Kyllä minussakin, kai, jossain, se tukea ja turvaa tarvitseva on, herkkä ja haavoitt...

Eri elämänvaiheissa ihmisellä on erilaisia selviytymiskeinoja. Yksi kieltää ongelman olemassa olon ja pistää päänsä pensaaseen, yksi tuhlaa omat ja varastetut rahat hulppeaan elämäntyyliin, yksi liihottelee kukasta kukkaan, yksi näkee hopeareunuksen jokaisessa mustassakin pilvessä... Mikä elämässä on oikeasti tärkeää? Kasvojen säilyttämisen pakko, maallinen mammona, ihan silkka selviäminen ja elossa pysyminen, rakkaus? Näihin(kin) kysymyksiin etsitään vastausta Varkauden Teatterin kevätkauden uutuudessa Tyttö ja varis. Säästelin kokemusta ensi-iltaan, vaikka mahdollisuus olisi ollut päästä Leijonaemojen mukana katsomaan omaisnäytöstä pikkuista ennen.  Osasin odottaa hyvää, sillä sain pikkumaistiaisia jo tammikuussa. Tuolloin ohjaaja Riitta Pasanen pyysi Leijonaemoja katsomaan näytelmän harjoituksia. Koeyleisön ja näyttelijöiden välille syntyi lämmin yhteys, että yleisö antoi myös näyttelijöille jotain tärkeää. Pasanen järjesti emoille myöhemmin näytelmän teemoihin liittyvän työpaja...

"Rakastaa... oikein paljon...ihan vähän... ei ollenkaan...oikein paljon... ihan vähän... ei ollenkaan...", tyttö laskee päivänkakkaran terälehtiä. "...oikein paljon... ihan vähän... ei ollenk... että osaa kukka valehdella!" hän puuskahtaa, kun yrtti ei annakaan mieleistä vastausta. Samainen tyttö päätyy lopulta alttarille vihittäväksi nuoren miehen kanssa, miehen, jota tuskin tuntee. Myrskyluodon Maija rakastaa nuoren tytön palolla Magnusta, mutta päätyy vanhempien tahdosta järjestettyyn avioliittoon Jannen kanssa. Ajan saatossa rakkaus kasvaa ja kestää isotkin tyrskyt. Kateeksi käy. Isosti. Maijan tilalla voisi olla joku jasmike, ellinoora tai mikä lie heidi. Ensitreffit alttarilla -tosi-tv -formaatin perusidea lienee se, että ulkopuoliset, pappi ja muut parisuhdeasiantuntijat, valitsevat hakijoiden joukosta toisilleen mätsäävät tyypit. Eräänlainen risteytys Napakymppiä ja järjestettyä avioliittoa, siis. Idea on hyvä, monestihan sen avioliiton pilaa se rakkaudeksi ...

Olen nähnyt sen nyt neljä kertaa, Varkauden Teatterin Leningin jäljillä-farssin. Joka kerta olen nauranut itseni tärviölle, vaikka osa vitseistä hyppää hyvän matkaa hyvän maun väärälle puolelle, läpsii maailmankatsomustanikin korville. Mutta minulla nyt on aina ollutkin vähän normaalia omituisempi huumorintaju, myönnettäköön. Näytelmä on siis farssi, jossa alaston kekkuliukko piilottelee, tai häntä piilotellaan, halkopinon takana. Hurskas ja siveä neiti Nylund kehittelee mitä mielikuvituksellisempia selityksiä märille vaatteille, sylykselle halkoja, tuolilla helmat korvissa seisomiselle. Mitä enemmän hän juttuja kehittelee, sen mutkikkaammaksi tilanteet kehittyvät. Suurta sanomaa ylettömässä juoksentelussa, valehtelussa ja huutamisessa ei ole. Mutta jos kuitenkin...? Rankan työviikon päälle farssi on oivallista aivojen buuttausta, ja jos oikein tarkkaan miettii, se sanomantynkäkin näytelmästä löytyy. Vaihtoehtoinen totuus ja sen julkituominen, sehän se näytelmän perusjuoni on. Hurskas ...