Tiellä tähtiin(kö?)
Minulla on trauma. Pääsykoetrauma. Oli kevät 1991, kirjoitukset juuri takana, tulokset vielä edessä, kun hain Tampereen yliopiston näyttelijäntyönlaitokselle. Kosketuspintaa teatterimaailmaan oli koulunäytelmien verran, mutta uskoa ja luuloa omiin kykyihin vaikka muille jakaa. Miten vaikeaa se muka voi olla? Aika vaikeaa se oli: pääsykokeissa olin vain tutiseva hyytelökasa, joka yritti tehdä valitsijoihin vaikutusta savon murteella esitetyllä monologilla. ” Eikö sinulla ole MITÄÄN muuta?” minulta kysyttiin. Oli minulla, Uuno Kailaan ” Tyhmät ja viisaat”. Jonka senkin muistin väärin. Ei liene epäselvää, etten tullut valituksi? Suomen teatteritaivas menetti minussa oivallisen diivan, väitän minä. Halua estradille olisi, paloa esiintyäkin, mutta kukaan ei pyydä minua ja vaatimattomana luonteena en tohdi tyrkyttäytyä. Kohta kolme vuosikymmentä olen siis odottanut, että joku löytäisi minut, haistaisi piilevät kykyni ja tekisi minusta tähden. Mutta entäs jos se ei olekaan odotteluky