Mutta jos kuitenkin?

Olen nähnyt sen nyt neljä kertaa, Varkauden Teatterin Leningin jäljillä-farssin. Joka kerta olen nauranut itseni tärviölle, vaikka osa vitseistä hyppää hyvän matkaa hyvän maun väärälle puolelle, läpsii maailmankatsomustanikin korville. Mutta minulla nyt on aina ollutkin vähän normaalia omituisempi huumorintaju, myönnettäköön.

Näytelmä on siis farssi, jossa alaston kekkuliukko piilottelee, tai häntä piilotellaan, halkopinon takana. Hurskas ja siveä neiti Nylund kehittelee mitä mielikuvituksellisempia selityksiä märille vaatteille, sylykselle halkoja, tuolilla helmat korvissa seisomiselle. Mitä enemmän hän juttuja kehittelee, sen mutkikkaammaksi tilanteet kehittyvät.

Suurta sanomaa ylettömässä juoksentelussa, valehtelussa ja huutamisessa ei ole. Mutta jos kuitenkin...? Rankan työviikon päälle farssi on oivallista aivojen buuttausta, ja jos oikein tarkkaan miettii, se sanomantynkäkin näytelmästä löytyy.

Vaihtoehtoinen totuus ja sen julkituominen, sehän se näytelmän perusjuoni on. Hurskas ja siveä vanhapiika kehittelee tarinan, josta kiinni pitäminen tuottaa suuria vaikeuksia. Etenkin, kun muut puhuvat aidasta ja neiti aidanseipäästä. Olettaminen on viestinnän ensimmäinen virhe: minä puhun asiasta A ja oletan, että sinä ymmärrät. Vaan ei, sinä ymmärrät asian A asiaksi B ja oletat, että me puhumme edelleen samasta asiasta. Vaan emmepä puhukaan, vaan asia onkin muokkaantunut jo asiaksi C.

Menikö vaikeaksi?

Ei ihme, niin se menee merikapteeni Gustafssonin pirtissäkin. Kun hurskas ja siveä neiti Nylund kekkuloi tuolilla sääret paljaana, hän keksii kauhistuneensa pirtissä vilistänyttä hiirtä. Jonka jälkeen olematon hiiri saa tappotuomion ja aiheuttaa kauhean kalabaliikin, muutaman sormivammankin. Ja jossain vaiheessa aavehiirellä onkin pesä ja...

Niinpä. Olisiko kannattanut tunnustaa jo heti alkuun, että Eerika-neidille tullutta lepertelykirjettä se hurskas ja siveä lamppua vasten luki? Ja ettei siellä halkopinossa hiirenpesää ollut, että siellä piiloteltiin alastonta kekkuliukkoa? Jäiseen veteen pudonnutta, pirtistä lämpöä ja turvaa hakenutta vallankumoussankaria.

Vaihtoehtoisella totuudella, kansanomaisemmin valheella, on tunnetusti lyhyet jäljet. Neiti Nylyndista paljastuu hissukseen varsin epämiellyttäviä seikkoja. Onko hän ehkä sittenkin syyllinen 12 vuotta sitten tapahtuneeseen rahalähetyksen katoamiseen? Miksi hurskas ihminen syyllistyy kiristykseen ja pakottaa Eerika-neidin lukemaan kylmässä kesähuoneessa Raamattua sen seitsemän sivua, mutta ei Korkeasta veisusta kuitenkaan? Ja hurskaaksi ihmiseksi hän on kovin hanakka tarttumaan luutaan, piiskaamaan alastonta kekkuliukkoa pakaroille ja paiskaamaan tämän pihalle pakkaseen. Kaukana kristillisestä lähimmäisenrakkaudesta, sanoisin.

Siinäpä se sanomakin sitten tuli: mutta jos kuitenkin totuudessa pysyttäisiin?