Puolueettomuusongelma

Olin tässä taannoin Talvitapahtumassa, jossa tulin tutuille kehuneeksi Varkauden Teatteria useampaankin kertaan. Kehuin kuluvan näytäntökauden esitykset kuplille. Kerroin, että olen nähnyt jokaisen näytelmän vähintään kerran, jotkut jopa kolmeen, neljään kertaan. Ja että liput on varattuna vielä ainakin kolmeen näytökseen. Eturivin paikka numero kymmenen, siinä on kohta Anun peffan painauma pysyvästi.

Viime vuonnakin melkein asuin teatterissa: "Nunnia ja konnia" näin kuudesti, Satavuotiaan kahdesti tai kolmesti, Loman samoin, Tuhkimon kahdesti.

Voisi sanoa, että olen jäänyt koukkuun. Teatterikoukkuun. Enkä ole enää varma, suhtaudunko Varkauden Teatteriin ja sen tuotantoon ja ihmisiin objektiivisesti. Minulta kysyttiinkin ihan suoraan, että mitä minulle maksetaan, kun teatteria niin kovin kehun. Totesin, että ihan ilman palkkaa minä hunajaa suollan, jollei palkaksi sitten lueta vapaalippua, jonka ansiosta siinä etupenkissä istun.

Mutta en minä vapaalipun takia teatteria kehu, en ollenkaan. Ei, minä kehun siksi, että teatteri puhuttelee minua. Aivan kuten minua puhuttelevat hyvät elokuvat, kirjallisuus, luonto, kehräävä kissa ja nuotiossa leiskuva tuli.

Teatteri puhuttelee minua siksi, että se pakottaa minut tutkimaan itseäni. Miten minä kohtaan ihmisen? Vedänkö roolia vai olenko aito ja rehellinen? "Nunnia ja konnia" pisti minut miettimään omaa uskoani ja sitä, miten lähimmäiseni kohtaan ja kunnioitanko hänen tapaansa uskoa.
"Kaksi kitaraa", jonka olen tähän mennessä nähnyt neljästi, pistää minut miettimään, olenko minä Anu vai ihan joku muu.
"Suu meiningillä" ravistelee minua, keskustalais-äsämpeeläisperheen kasvattia, toisella tavalla. Tajusin, että niin maatalon tyttö kuin olenkin, tämä kaupunki, Varkaus, on minun kotikaupunkini. Minä rakastan Varkautta, sen hajua, korskeita ihmisiä, sen historiaa. Omalla panoksellani minä taistelen Varkauden puolesta. Yhteiskunnassa on varkautelaisten voima!

Lippukassan Tanjan kanssa pohdittiin, miksi Messingin orkesterinjohtaja seisoo selin orkesteriin. Minä tuumasin, että voisiko se johtua siitä, että meidän on lopulta tehtävä kaikki päätökset itse? Että vaikka meitä kuinka johdetaan edestä päin, ne hyvät, pahat, oikeat ja väärät päätökset, tekee jokainen itse. Et sinä siihen orkesterinjohtajaa tarvitse. Sinä johdat itse omaa (torvi)soittokuntaasi. Tai onko sillä edes väliä, onko selkä orkesteriin päin vai ei?

"Pieleen meni", josta niin moni ei ole tykännyt lainkaan, iski minun omituiseen huumorintajuuni kuin metrinen halko. Epäonnistua saa ja voi, ja se on mahdollista kääntää jopa voitoksi. Näyttelijät saivat vetää kaiken niin överiksi kuin ikinä uskalsivat, ja jokainen näytös taisi olla aina hivenen erilaisempi kuin edellinen. Ne kaksi, mitkä minä näin, ja joissa vedet silmissä nauraen istuin, olivat.

"Yksin sinun" puhutteli tällaista kahdesti eronnutta, etä-äidiksi vastoin tahtoaan joutunutta kovalla kädellä. Ensi-ilta jäi vaivaamaan minua sen verran, että pakko se on vielä kerran käydä katsomassa.

Olen istunut teatterissa yhdessä kaverin kanssa ja usein ihan yksin. Olen nauttinut kaikesta. Vain yhden kerran olen 12-vuotisen varkautelaisuuteni aikana lähtenyt teatterista kesken pois. Laila-musikaali oli upea, puvustukseltaan jotain aivan ihanaa, mutta se upposi liikaa nahan alle. Ei minua kiroilu, kaksimielisyydet eikä edes juopottelu haittaa, niin uskis kuin olenkin. Ei, naisen ja äidin alkoholismi minut teatterista pois ajoi. Ehkä tänään, kun oman, alkoholimyrkytykseen kuolleen äitini kuolemasta on kulunut jo 15 vuotta, kestäisin teeman paremmin. Tuolloin haava oli vielä liian tuore, olin liian rikki. En kestänyt katsoa Lailan alamäkeä ja vääjäämätöntä kohtaloa. Tänään olen vahvempi kestämään senkin.

Teatteri vahvistaa. Varkautelaiset eivät ehkä näe, millainen helmi keskellä kaupunkia seisoo. Taitavia, monipuolisia ja moneen venyviä näyttelijöitä. Tämän kauden aikana vaikutuksen minuun ovat tehneet erityisesti Jussi Immonen ja Ville-Veikko  Valtanen. Messingistä molemmat ovat niin vakuuttavia siinä omassa lohduttomuudessaan, että melkein tekee mieli syöksyä lavalle lohduttamaan.

Tiusanen Kahdessa Kitarassa on jopa parempi Topi kuin Topi itse.

Markku Ryytty teki minuun vaikutuksen jokunen vuosi sitten hyväksikäyttöön syyllistyvänä pappina näytelmässä Fundamentalisti. Ja hyvähän hän on ollut senkin jälkeen, Satavuotiaassa esimerkiksi ja nyt Pieleen menneessä.

Annikka Kaistinen upposi sieluuni sinä vuonna, kun hän veti pääroolin näytelmässä, jossa keski-ikäinen nainen joutuu eläkevakuutusyhtiön rattaisiin. Näytelmän nimeä en enää muista, mutta roolisuoritus jäi mieleen. Sen vuoden Aleksi olisi kuulunut sinulle, Annikka!
Jukka-Pekka Löhönen, on hyvä aina, mutta erityisesti hän on jäänyt mieleen "Äideistä parhaimman" riipaisevana uhrina. Merja Horjander oli tuolloin järkyttävän hyvä tunnekylmänä äitinä. Upea, pelottava nainen.

Luuletteko, että katson Varkauden Teatteria kritiikittömästi superpinkkien lasien läpi? Voi, toki osaan olla kriittinenkin, ja se osuus tulee tässä:
Teatteri ei ole vain kiroilua ja alatyylin vitsejä. Ei yleisöä saa aliarvioida ja kosiskella rumilla sanoilla. Jokaisella voimasanalla ja seksiin liittyvällä ilmaisulla on oltava funktionsa. Jos ne ovat kässärissä vain siksi, että yleisö nauraa juuri niille, teatteri karkottaa juuri sen maksavan yleisön, varttuneemman väen. Jos viittä vaille viisikymppinen keski-ikäinen nainen edustaa yleisön nuorisoa, minä olisin teatterinjohtajana jo hyvin huolissani.

Yleisöä vetävän ohjelmiston luominen on vaikeaa, riskipeliä joka vuosi. Musikaalit ovat kalliita, mutta vetävät väkeä, lastennäytelmät ovat superkalliita, mutta kasvattavat tulevaisuuden yleisöä. Ihmiset haluavat nauraa ja unohtaa todellisuuden, mutta ei shamppanja ja vaahtokarkit yksin riitä. Suolaa ja pippuria pitää olla myös.

Haastakaa yleisö, ottakaa riski. Yksin sinun, Manillaköysi, Äideistä parhain... juuri tällaisia irtiottoja ja ravistelua teatterin pitääkin tehdä ja antaa. Uskallatteko tarttua Niskavuoriin, Työmiehen vaimoon, Huojuvaan taloon? Osaamista niihin löytyisi kyllä.

Istun näytöksissä nykyään niin taajaan, että postini voisi melkein kääntää teatterille. Haaveilin itsekin nuorempana näyttelijän urasta, mutta ehkä onkin parempi kaikille, että näyttelen vain elämän estradeilla. Ja keskityn kirjoittamiseen. Kynä on minun miekkani, mutta teatteri, se asuu minussa eikä koskaan pois lähde.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Yksin sinun, sinun yksin

Elämän oppitunteja

Meillä on väliä