Talon kuolema

Talo seisoo tyhjillään,
on seissyt jo kauan vailla asujaa.
Tyhjin silmin se tuijottaa etelään,
peltoaukealle,
kolmeen kertaan salaojitetulle.
Pohjoistuuli on repinyt
katosta palan peltiä,
jäljelle jäänyt häntä hakkaa ruoteita.

Navetta nuokkuu vieressä,
kaksi hirsivarvia maan alla uinumassa.
Rotat pitävät juhliaan,
lisääntyvät ja täyttävät maan
vintille jääneissä heinissä,
laareihin unohtuneissa ohrissa.

Aitan puuliiterissä lahoaa
kolmen talven koivuhalot,
jauholaarissa hiiret pitävät karkeloitaan.
Kesähuoneessa eivät nuku
enää hämähäkitkään,
kaikkeen on pesinyt
kuolema, katkeruus ja viha.

Piha on kasvanut umpeen,
poppeli levittää lonkeroitaan
kuin syöpä.
Eivät kuki enää daaliat,
eivät pionit,
hansaruusukaan ei nuppujaan enää avaa.
Kirsikat paleltuivat vuosia sitten,
rusakot jyrsivät omenapuut.
Mustaherukka tuottaa
karvaita marjoja,
karviainen pistäviä piikkejä kasvattaa.
Syreenin, sen mummon istuttaman,
raiskasi se raviojaa kaivanut kaivurimies,
käskystä hänkin sen teki.

Kipeää tekee ohi kulkea,
katsoa kotitilan alennustilaa.
Iloinen voi olla vain siitä,
että peltoja viljelee mies,
joka arvostaa hyvää maata,
entistä järvenpohjaa,
evakon pojan
pelloksi muokkaamaa raiviota.

Keväällä siinä yhdessä kohtaa
on vettä kuin lintujärvessä.
Kolmesti salaojitettu
vanha järvenpohja muistaa
kelpo lintujärvi joskus olleensa.
Siksi sulkee se ojansa,
norjistaa notkelmansa
joutsenten levähtää,
hannhien honklottaa
ja sorsien kumppania itselleen etsiä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Laattajakoa

Muisti on outo elin

Mutta jos kuitenkin?