Ensitreffit alttarilla

"Rakastaa... oikein paljon...ihan vähän... ei ollenkaan...oikein paljon... ihan vähän... ei ollenkaan...", tyttö laskee päivänkakkaran terälehtiä.

"...oikein paljon... ihan vähän... ei ollenk... että osaa kukka valehdella!" hän puuskahtaa, kun yrtti ei annakaan mieleistä vastausta.

Samainen tyttö päätyy lopulta alttarille vihittäväksi nuoren miehen kanssa, miehen, jota tuskin tuntee. Myrskyluodon Maija rakastaa nuoren tytön palolla Magnusta, mutta päätyy vanhempien tahdosta järjestettyyn avioliittoon Jannen kanssa. Ajan saatossa rakkaus kasvaa ja kestää isotkin tyrskyt.

Kateeksi käy. Isosti.

Maijan tilalla voisi olla joku jasmike, ellinoora tai mikä lie heidi. Ensitreffit alttarilla -tosi-tv -formaatin perusidea lienee se, että ulkopuoliset, pappi ja muut parisuhdeasiantuntijat, valitsevat hakijoiden joukosta toisilleen mätsäävät tyypit. Eräänlainen risteytys Napakymppiä ja järjestettyä avioliittoa, siis.

Idea on hyvä, monestihan sen avioliiton pilaa se rakkaudeksi kutsuttu juttu. Naimisiin mennään rakkauden sokaisemana eikä silloin nähdä niitä puolison huonoja puolia. Tai puolison itsessä herättämiä huonoja puolia. Liiton myötä ne piirteet, jotka puolisossa aiemmin viehättivät, alkavat nyppiä. Ärsyttää. Raivostuttaa. Ja siitä seuraa riitaa, rähäkkää ja lopulta ero.

Järjestetty liitto saattaa, yllättävää kyllä, toimia juuri päinvastoin. Toisilleen tuntemattomat tyypit laitetaan yhteen kokeilemaan yhdessä elämisen onnea ja autuutta. Historia tuntee joitakin loistavasti toimineita järjestettyjä avioliittoja, poliittisesti ja taloudellisesti järkeviä ja tunnetasollakin yleisesti rakkausavioliitoiksi tunnustettuja. Victoria ja Albert, Nikolai II ja Alexandra, esimerkiksi.

Monessa kulttuurissa järjestetty avioliitto on normi. Rakkausavioliittoja ei tunneta, suvut sopivat avioliitoista keskenään. Lapsiavioliitot ja morsiusmurhat ovat näissä kulttuureissa häpeällisen yleinen ilmiö, avioerokin mahdollinen vain miehelle. Naisen asema on alisteinen, turvaton ja huono.

Mutta onko syy niihinkään yksinomaan järjestetyssä, järkeen perustuvassa avioliitossa? Ehkäpä ei.

Länsimaisessa kulttuurissakin rakkausavioliitto on vain reilut sata vuotta vanha käsite. Suurin osa 1900-luvun alussa solmituista avioliitoista perustui järki- tai moraalisyihin: naimisiin mentiin varallisuuden ja omaisuuden sekä vallan keskittämiseksi - tai sitten morsian oli raskaana. Rakkaus ilmeni kiellettyinä suhteina isäntien ja piikojen tai talontyttärien ja torpparinpoikien välillä, suomifilmityyliin.

Nykypäivän järjestetty avioliitto on tosi-tv-hupia: muutama julkisuuden- ja/tai rakkaudennälkäinen haluaa löytää kumppanin, ja asiantuntijat valitsevat uskalikoille sopivan parin. Kovin hyvin ei suomalainen versio formaatista ole elämänmittaista suhdetta onnistunut löytämään, neljän kauden aikana solmitusta vajaasta pariskymmenestä liitosta elossa taitaa olla enää muutama hassu. Kuluneen kauden pohjanoteeraus oli vaimo, joka pillastui puolison kertomatta jääneestä Napakymppi-historiasta. Kauhiaa draamaa eto asiasta!

Historiaa, kumppaneita ja parisuhteita kertyy ajan myötä itsekullekin ja luurankoja kolisee kaapissa vähän jokaisella. Entäs sitten? 

Oma virheeni on ollut se, että olen kertonut kaiken. Siis aivan kaiken, salaisuuksia ei ole ollut. Huono ratkaisu, erittäin huono. Historiani on synnyttänyt turhaa mustasukkaisuutta menneitä kumppaneita ja yleistä epäluuloa persoonaani kohtaan - sekä pelkoa siitä, että vaadin samanlaista avoimuutta myös kumppaniltani.

Väärin luultu. Minä olen simppeli ihminen, olennainen riittää: että kumppani on sinkku eli vapaa, tautivapaa eli terve, ei lyö, ei käytä päihteitä eikä rilluttele vieraissa.

Tietty salaperäisyys on hyvästä, minun pitäisi se kantapään kautta oppineena ymmärtää, mutta minä vaan en osaa olla hiljaa. Siksi(kin?) olen sinkku.

Onko kahdesti eronnut, rakkauteen ennakkoluuloisesti suhtautuva, järjestetyn liiton puolesta liputtava nainen kyynikko? Jos se, ettei välttämättä halua yhteisasumiseen johtavaa suhdetta, mutta säännöllinen tautivapaa seksi voisi olla ihan ok, on kyynisyyttä, tunnustan syyllisyyteni. Olen tunnekylmä, pelottava hyypiö, jota kannattaa juosta tossut savuten karkuun.

Minä voisin osallistua Ensitreffit alttarille tai Maajussille morsian -tyyppisiin ohjelmiin. Voin ulkoistaa parinhankintani toisen tehtäväksi.

Tavallaan olen tehnytkin sen jo: koska olen todistetusti osoittautunut kykenemättömäksi valitsemaan kumppanini itse, ystäväni saavat tehdä sen puolestani. Minun asiantuntijaryhmääni ei kuulu pappia eikä eritason terapeutteja, vaan hyvä joukko maalaisjärjellä, viisaudella ja kaukonäköisyydellä siunattuja ihmisiä. Heidän käsiinsä luovutan lemmenelämäni, ja jännityksellä odotan, millainen urho elämääni purjehtii.

P.S. Tyystin tunnekylmä kyynikko en taida vielä olla, sillä olen käynyt katsomassa Varkauden Teatterin Myrskyluodon Maijan nyt kuusi kertaa. Itkenyt olen, joka kerta. Vuolaasti ja justiinsa eniten rakkauskohtauksissa.

Sisäinen romantikkoni siis elää ja voi hyvin. Onneksi.