Kauan

Järki sanoi jo kauan sitten,

että olet väärä ihminen minulle.

Sydän on itsepäinen,

muuta luulee,

sinnikkäästi sinusta kiinni pitää.

Järki käskee päästämään irti,

avaamaan oven toisen tulla.

Sydän ei tahdo, kokonaan, vielä,

vaan roikkuu rippeissä,

vaikkei toivoa ollutkaan.

Vähän aikaa vielä

se kuuro ja sokea tahtoo olla, 

menneessä lojua, rypeä. 

Kun tarpeeksi, 

sydän järjen ääntä kuuntelee, 

irti päästää olemattomasta, 

avaa lukot ja oven, 

tuulettaa muistonkin sinusta, 

päästää sisälle sen oikean. 

* * * * * 

Tähän vierelle toivon sinut, juuri nyt.

Istuttaisiin kylki kyljessä,

Pave Maijasta kuunneltaisiin,

rahisevalta vinyyliltä Maailman tuulia.

Kynttilä sytytettäisiin,

hyvälle muusikolle,

kahvit keitettäisiin,

kuunneltaisiin levy uudestaan.

Tulisit lähelle, oltais ihan hiljaa. 

* * * * *

Minulla on ikävä meidän "ei mitään".

Niin monen kanssa elämä on "jotain",

mutta sinun kanssasi kokemani "ei mitään"

oli merkityksellisempää

kuin monen kanssa koettu "jotain".

Haluan olla sinulle enemmän, 

muuta kuin "ei mitään", haluan olla "jotain".

Ja vielä enemmän. 

* * * * *

Kun kirjoitin sinulle sen kirjeen,

olin juonut pullon viiniä,

hyvää italialaista.

Kirjoitin, että vihdoinkin, ehkä, 

olen päässyt sinusta yli,

että sittenkin, ehkä, minulla

on joku toinen.

Ja että tällä kertaa ainakin varmistan,

että tunne on molemminpuolinen.

Aamulla päätäni kivisti vähän, 

sydäntäni paljon enemmän. 

Annoin sinulle synninpäästön, 

aivan turhaan,

sillä sinulle minä olen unohdettu jo.

Ehkä en muisto koskaan ollutkaan. 

Itselleni en antanut,

en anna vielä pitkään aikaan. 

Viiniä keittiössä juovutti minut, 

luulemaan, 

että minulle sinä olet unohdettu jo. 

Että yksipuolisuuden humala

haihtunut olisi.

Mutta et ole, ei ole. 

Kivistää. 

* * * * *

Toivoin, että ovikello soisi, tulisit. 

Tai posti toisi, jotain.

Tai.

Kun ei toivo, ei pety.

Kun.

Silti. 

* * * * *

Tule minua vastaan,

sinä.

Tule, avaa käsivartesi,

ota syliin ja sano:

olen tässä enkä pois lähde.

Tule minua vastaan, nyt,

kun olen luopunut toivosta,

kun en enää usko, että kukaan, koskaan.

Tule minua vastaan,

sinä. 

* * * * * 

Tahdotko arpeni kartoittaa,

tutkia jokaisen,

kättäsi niillä kuljettaa?

Tuoreita, juuri umpeutuneita,

vanhoja, silti kipeitä vielä,

sisäisiä ja ulkoisia. 

Uskallatko niihin koskea, 

huulillasikin, 

lohduttaa ja sanoa

"Rakastan kaikkea sinussa,

jokaista arpeasi rakastan"? 

Jos tahdot ja uskallat, 

ehjäksi et minua saa,

vähän ehjemmäksi kyllä,

arvistani ylpeäksi ja rohkeaksi. 

* * * * *

Tänään mietin,

saanko olla onnellinen,

uskallankokaan.

Niin pienistä asioista sitä olisin,

teekupposesta,

kehräävästä kissasta,

kymmeneen kertaan katsotusta elokuvasta, 

lumisateesta. 

Nautin kaikesta yksin, 

silti olen. 

Olisinko enemmän, jos meitä kaksi olisi? 

* * * * * 

Muistatko, kun ensimmäisen kerran?

Minä muistan.

Jäit mieleen, vaikka vain ohimennen.

Kun taas, jäit minuun.

Vieläkin olet,

vaikka jatkoimme, eri suuntiin, eri tahtiin.

Muistatko?

Minä muistan.

Kauan.

Vaikka jatkan, eri suuntaan, eri tahtiin.

* * * * * 

Minä olen väsynyt

näkemään unia sinusta. 

Minä olen väsynyt

näkemään sinut jokaisessa, kaikkialla. 

Minä olen väsynyt sinuun. 

En tahdo tahtoa sinua, 

halua haluta, 

rakastaa. 

Maalaan sinut yli, 

moneen kertaan ja paksusti. 

Kun aamulla herään,

en sinua näe, enää muistakaan. 

* * * * *

Tummapaahtoista vai vaaleaa?

Äksöniä vai romantiikkaa?

Ikeaan vai Motonettiin?

Kipakat löylyt vai hiotaanko hissuksiin?

Anopin reseptillä vai omalla?

Ei yhtään mukulaa vai kolme?

Sukujoulu vai perheen kesken? 

Mustaa ja kromia vai maalaisromantiikkaa?

Farmari vai pakettiauto? 

Yhdessä vai kumpikin erikseen?

(Liian) kiltti, ollako vai eikö olla?

Jos olen, katoan.

Jos en, jään yksin. 

* * * * *

Kuuntelen yötä, kuinka

patteri suhisee, 

naapurin pappa lorisee vessassaan, 

lehdenjakaja tuuppaa lehden luukusta,

lumiaura raapii katua, 

kissa kuorsaa. 

Joskus se häiritsi, kuorsaus, niin,

että evakuoin itseni

olohuoneen sohvalle.

Siitä on niin kauan,

siitä, että mies vierelläni nukkuu, 

kuorsaakin vähän. 

Ehkä se ei niin enää häiritsisi

tai ainakaan en sohvalle pakenisi,

jos vielä joku joskus, muukin kuin kissa.