Elonkerjuu ja elinehto

Se kesä olj kylymä ja satteenen, varsinnii elokuu. Vilja lakkoontu, suopellolle ee piästy ies puimaa. Siellä kaora ui.

Vuan syyskuussa siä paranj. Aarinko paesto, monta päevee olj lämpimämpöö ku kesällä kertookaa. Kaarookii tulj kohtuullisestj kuitennii, vaekka se suopelto jäe. Kuivaheenä onnistu huonosti, mutta mie tein kerppuja ja kuivatin horsmoo ja nokkosta. Ja suahan sitä olesta jatkosta niihin.

Puavo lähti sillon elokuussa. Otti reppusa ja nuttusa ja hattusa ja lähti. Sanovat Osulassa, että Oolun junnaan olj nähty nooseva, että pohjoseen, kultoo huuhtommaa. Vuan mie tiijjän paremmi minne se mänj. Ruohtii se mänj, Volovon tehtaelle, mihinnä se sen serkkukii, se Martti. Siellä ne nyt juopottelloo, jossae Tukholma lähellä, niissä sementtikoppiloessa. Hyvä jos töehin muistaavat.

Hyvä vuan, että lähti. Kyllä mulla, meellä, nytten paremmin männöö. Ee tarvihe pelätä.

Niukkoo on elämä, ee sitä voe kieltee, vuan omalla viissiin parempoo kuitennii ku enne. Kahen vuojen piästä tämä mökki o kokonaan miun. Pankista lupasivat laenoo, että sen Hukkas-Matin metät suan ostoo. Hyvvee mehtee. Männää tyttölöehen kans kahtommaan hakattavat, kuhan on rätingit tehty, ja kontrahit.

Nytten mie lähen Osulalle. Viivi o hyvässä lihassa, astutettiin kesällä. Tulispa tammavarsa, mittee sitä munallisella tulikolla muahommissa tekköö? Vähä ajatan tyttöö, ee liho. Mutta en liikoo, ettee säry jalat. Hyvä hebo se on, Vivi. Siinä Puavo hyvin tekj, kun tämän osti.

Takkimekko on puhas, ja tukkaliina. Onkohan se Osulan uus kaappias muuten poekamies?

(Teksti syntyi kansalaisopiston luovan ilmaisun piirissä tänä keväänä. Idea lähti 1960-luvun valokuvasta, jossa takkimekkoon ja huiviin pukeutunut nainen seisoo ohjakset kourassa kärrien päällä, hevonen lähtövalmiina. Vahvasti agraarihenkinen kuva, jossa nainen kuitenkin on voimakas tekijä, subjekti. Ja loppu on mielikuvitusta.)

* * * * * 

Tuon miehen minä haluan. En ketään muuta.  Pyrkyrihän hän on, ja naistenmies, mutta hänet, hänet minä haluan. 

Ehkä hänestä tulee vielä hyvä aviomies, kuka tietää, rauhoittuukin. Mutta suurmies hänestä tulee. Halusin tai en. Tai ehkä juuri minun ansiostani. 

Hänessä on potentiaalia - ja potenssia - sitä hänessä on, vaikka muille jakaa. 

Mutta minä kestän. Rakastava, haluava nainen kestää. Luja ja urhoollinen sydän kestää. 

Hän tuntuu vatsanpohjassani asti. Vie jalat altani. Karismaattinen mies. Raamikas. Urheilullinen.  Pyrkyri ja vaarallinen vastustaja, selkäänpuukottajakin ehkä, mutta sellaisiahan kaikki nykyään. Tänä aikana ei voi luottaa kehenkään. 

Mutta häneen minä luotan. Hän on minun, ei kenenkään muun.  Tuon miehen minä haluan, en ketään muuta. 

On minulla muitakin ollut, pikkuromansseja, salaa vaihdettuja suudelmia, muttei ketään hänen kaltaistaan. Hänessä on sitä "jotain". Kovuutta. Säälimättömyyttä. Kiihkeyttä. Ja poikamaista pehmeyttä. Ristiriitaa koko mies, joka solullaan. 

Ja osaa puhuua. Naisille. Miehille. Kansanjoukoille. 

Ja vaikuttaa, senkin hän osaa. Hän saa ihmiset puhumaan. Ja tekemään asioita, puolestaankin. 

Hänestä minä saan hyvän miehen. En unelma-aviomiestä ehkä, mutta hyvän ja velvollisuudentuntoisen. Meillä on yhteiset arvot sen suhteen. Hän ei jätä minua, tiedän sen, vaikka muita naisia, rakkaitakin, olisi. Hän pysyy luonani kuin vuori. Graniittia koko mies, pohjoista väkevyyttä, Kainuun korpien sitkeyttä suonissaan sykkii. 

Minut hän ottaa, vaikka vain sihteeri olen, ja hän juristi, ja minun luokseni hän palaa.  Sillä minä olen hänelle se turva, satama ja majakka. Minä tiedän, mitä hän ajattelee, minä hengitän samaan tahtiin. Sillä me olemme yhtä, saumattomasti samaa. Minä tunnen hänet ja hän tuntee minut. 

Kun minä joskus kuolen, meri jatkaa myrskyämistään, tuuli tuulemistaan, aurinko nousemistaan, mutta hän itkee minua kuin lapsi. 

Ihania kirjeitä hän kirjoittaa, paljon ja kuumin tuntein. Hän rakastaa minua, paljon, ja minä häntä, mutta heikkouksilleenkaan en sokea ole. Kyllä minä häntä kunnioitan, kilpailen siinä hänen kanssaan, mutta näen, että lihansa on heikko. Ja naiset ovat hänen heikkoutensa. Mutta ilman minua hänestä ei suurta tule, ei, vaikka tahtoa olisi, pyrkyä ja kykyä. 

Hän tekee päätöksensä nopeasti eikä niihin enää palaa, oli ratkaisu paras mahdollinen tai ei. Hyväuskoinenkin hän on ja luottaa sellaisiin, jotka pettävät ja käyttävät häntä hyväkseen. Minä näen sellaisen. Ja suojelen häntä kaikelta. 

Minusta tulee hänelle kumppani, tärkein ja luotettavin, minun neuvojani hän tulee tarvitsemaan - ja kuuntelemaan. Minä olen perheen arjen pystyssä pitäjä ja organisoija, kotikriitikko. Käyn läpi tekstit ja puheet. Voimakkaan miehen rinnalla on oltava kärsivällinen ja luja. Kun hänestä tulee jotain suurta, minua ei voida sivuuttaa. 

Me emme tarvitse sanoja. Äänetönnäkin kuulemme toisemme, hengitämme  samaan tahtiin, virtaamme samaan tahtiin. Ilman minua hän ei ole mitään, ilman häntä minä en mitään ole. 

Hän haavoittaa minua, repii rikki sieluni ja sydämeni, mutta minä olen luja ja kärsivällinen. Minua pelottaa tuon miehen hurjuus ja vauhti - ja kuitenkaan ei. Hän tahtoo naimisiin, tiedän sen, mutta minä en tahdo, aivan vielä. Sanon, että ajankohta arveluttaa. Lapsen aika ei ole heti, että meillä pitää olla enemmän aikaa toisillemme ensimmäisinä vuosina. Ja hän kuuntelee minua. 

Pahaa aavistan, sillä tahdon kuulla, että hän rakastaa. Yhä uudelleen ja uudelleen. Kaikista kirjeistä taltioin rakkautta kuin nälkäinen ruokaa pahan päivän varalle. 

Rakkaudessa olemme yhtä. Rakastavan onni on rakastetun ilossa, hänen mielensä apeus toisen mielihaikeassa. 

Me menemme naimisiin, kun hän valmistuu. Hänen äitinsä ei aatoksesta pidä, pelkää, ettei poikaansa näe niin usein kuin ennen. Mutta niinhän se on, että mies luopukoon äidistään ja isästään ja liittyköön vaimoonsa. Hän on minun, kaikki hänessä. 

Hän nauttii ryöpyttämisestä ja kyvystä räiskiä. Hän tietää, että loistava kirjoitustaito vie hänet vielä poliittisesti pitkälle. Mutta ei ilman minua. Hän tarvitsee kotisensorin. Minä harkitsen ja muotoilen hänen kovat ja hyökkäävät purkauksensa lievemmiksi ja diplomaattisemmiksi. 

Me täydennämme toisiamme, kumppanuutemme on saumatonta. Hän on kuin kiitojuna, ja minä tarkkailen väliasemilla, jottei hän suistu raiteiltaan. 

Minä olen ujo ja syrjäänvetäytyvä, en viihdy suurissa joukoissa. Hän on niin toisenlainen, puuttuva pala minua. Lapsena olin arka ja sulkeutunut, ja vieläkin mieluummin tarkkailen ja seuraan, sillä tavalla oppii  erottamaan ystävät vihollisista. Siksi hän tarvitsee minua. 

Mutta kotona minä seison keskilattialla, määrään tahdin ja pidän langat käsissäni. Komentajan tavoin valvon reviiriäni, ohjaan joukkojani. Tuon mielipiteeni selkeästi julki, en minä juro ole, ja tarvittaessa suutunkin, mutta MINUN ei tarvitse huutaa. 

Minä en ole nöyrä ihminen, ei sellaista tule enkä halua olla. Luotan itseeni ja otan tosiasiat huomioon päätökset tehdessäni. Minä tahdon rakastaa, vaikka tiedän, että rakkaus tähän mieheen satuttaa enemmän kuin mikään koskaan. 

Vaatimaton minä kyllä olen, elintavoiltani eritoten, mutta muutenkin. Ja samaa edellytän muiltakin. 

Huumorintajua minulla on, ja kyky itseironiaan. Jo me parina olemme huvittava: minä pieni ja hento kuin kiinalainen vaasi, hän vahva kuin hyppyyn valmistautuva pantteri. Vastakohtia olemme ulkoisesti, sisältäkin, siten toisiamme täydennämme. Toistemme puoliskoita olemme. 

Tuon miehen minä haluan. Ja hänet minä saan. Enkä koskaan laske irti. 

Olen onnellinen tänään, rakastan häntä kiihkeästi, ja kärsin kovin, etten saa rakkauttani julkisesti näyttää. Hellän kiihkeitä kirjeitä kirjoitamme, Tiitterilinta ja Eskimo. Upu-Kulta ja Pupu-Rakas. Tunteemme ovat syviä, hänenkin. Vaikka villi on luonteensa ja vahva verensä kuohumaan toisillekin.

Hän särkee sydämeni, tiedän sen, mutta hänet, hänet minä haluan. Ja hänet minä saan. 

Eikä hän jätä minua koskaan. 

Sillä me olemme yksi. 

Elinehto toisillemme. 

(Tämä teksti on avoimen yliopiston kirjoittamisen appron välitehtävä parin vuoden takaa. Piti asettumani jonkun samaa sukupuolta olevan nahkoihin, kirjoittaa hänenä. Kun tekstiä kirjoitin, ymmärsin, mitä metodinäytteleminen tarkoittaa. Olin hän. Kuka, se jää lukijan arvattavaksi.)