Hetki
Kello raksuttaa, Veikko-vainaan eläkkeelleläksijäiskello. Jätättää vartin päivässä, mutta se ei haittaa, kun sen vaan muistaa.
Elli vilkaisee ikkunasta, kurkistaa verhon takaa. Mukava naapuri on laittanut tulet hellaan, ihan niin kuin Ellikin, ja lähtenyt lenkittämään koiraa.
Ovat tainneet riidellä taas, naapuri ja sen mies. Se on se mies semmonen, häijy, Elli ei tykkää ollenkaan. Mutta naapurinrouva on mukava, aina tervehtii ohikulkiessaan ja juttelee puutarhasta. Ellin laventelipenkkiä se rouva kovin ihasteli, että on talvehtinut ja niin upeasti kukkii. Se on puutarhaihmisiä, se naapuri.
Ja sillä on sydän paikallaan. Viime vappuna tuli ihan ovikelloa, että onko Elli-rouva kunnossa, kun ei postilaatikolle jälkiä? Elli siihen, että ”on, on, munkkeja tässä, ni en joutanna postia!” Rouva lähti helpottuneena koiralenkille, ilostui kovin, ja lupasi piipahtaa paluumatkalla ovella, kun Elli lupasi tuoreita munkkeja, rouvalle ja muksuille.
Elli lukee lehteä, rivi-ilmoituksetkin tarkkaan. Sarjakuvista hän ei niin, vaikka se teinipoikajuttu on kyllä aika osuva. Omat pojat oli, melkein, samanlaisia. Mutta sudoku on hyvää aivojumppaa, ja niitä on nyt kaksi!
Kahvi on kylmentynyt jo, kun Elli saa sudokunsa valmiiksi. ”Kylmä kahvi kaunistaa!” hän tuumaa ja hörppii mukin, hieman irvistellen kyllä, tyhjäksi. ”Vuan maha ee kestä sitä miäree, minkä nuama tarvihteis”, huokaisee, laittaa mukin altaaseen, lisää vähän risuja hellan pesään.
Keinutuolin jalas narahtaa, kello raksuttaa mennyttä aikaa.
* * * * *
On lauantai. Samanlainen lauantai kuin kaikki lauantait leikkauksen jälkeen. Kliininen. Kivulias. Steriili. Äänekäs.
Viereisen sängyn potilastoveri painelee kelloa, taas. Hoitaja tulee, kohentaa peittoa, antaa vettä, rauhoittelee. Vilkaisee verhon takaa Elliäkin, sipaisee hiuksia, hymyilee. Hyvä ihminen on, tämä. Yöhoitaja ei ollut.
Elli vaihtaa asentoa. Leikkaushaavaa kiristää, tippakanyyli pistelee, on epämukava olla.
Katselee ikkunasta, palaa taivasta ja männynlatvaa. Kyynel nousee silmäkulmaan, kuivuu siihen, ei jaksa poskelle asti. Ja vaikka jaksaisi, Elli ei. Sudokuja Ellillä on ikävä. Ja hellaa, kiikkustuolia, sitä jätättävää kelloakin vähän.
Tuuli käy männynlatvassa, Elli näkee sen. Kevät.
Laventelipenkki ei nouse enää, Elli tietää. Ei tullut tarpeeksi lunta, satoi vettä ja sitten pakasti. Jääpolte vei, tai härmä, talven tekosia kuitenkin.
Naapurin rouvakin lähti, muutti pois. Ero tuli, miehellä on jo uusi. Liekkö ollunna jo valamiiks katottu, kun heti tuli, se uusi? Mukulat asuu isän luona, se päätti niin, se mies. Mukava naapuri muutti kaksioon keskustaan. Kissan se otti, kun ei koiraa mukaan saanut, ja ikäväänhän se sitten kuolikin, se koira, parvekkeella mansikoita ja tomaatteja kasvattaa. Kiltti ihminen, käy aina lauantaisin, kanelipullaa tuo, ja kukkia elävälle. Sovittiin, että haudalle ei sitten.
* * * * *
Eletty elämä,
lapset,
ruuhkavuodet,
yhdeksästä viiteen,
eläkkeelle ja lastenlapset.
Ennen oli kiire,
pussit silmien alla,
närästystä ja tenniskyynärpää,
ehtikö aina onnellinen olla,
iloinen, kiitollinen siitä, mitä on?
Nyt en jaksa, saa
uunia lämmittää,
pihaa kolata,
nurmikkoa leikata,
kasvimaalle perunaa,
postilaatikolta lehteä,
eteisen lamppua vaihtaa.
Rollaattori, keppi, tukikahva, kaiteet.
Kaihi, tahdistin, nitrot ja nesteenpoistot.
Kotihoito käy kolmesti päivässä,
lapset kerran vuodessa,
lähikauppa tuo ostokset ovelle,
mutta kukaan ei jää kahville,
kuuntele kanssani radiota,
sanaristikkoa täytä.
Villatakin laittaisin ja tohvelit,
mutta kumpaan hihaan ensin?
* * * * *
Ostin kirpparilta vanhan keinutuolin,
lyhytselkäisen,
mutta isopyllyiselle juuri passelin.
Maali on kulunut sieltä ja täältä,
jalaksetkin keskeltä kulmille.
Mutta hyvä siinä on keinutella,
aamukahvit hörppiä,
kissaa samalla silittää.
Mietin, kuinka monta tarinaa
se voisi kertoa,
eletystä elämästä,
sen rajallisuudestakin.
Että kertooko se
minun tarinani jollekulle joskus?
Kertooko se kuinka kissaa silittäen pelkään, että vanhenen yksin,
ettei kukaan tule, käy,
istahda seuraksi kupposelle?
* * * * *
Kauko Röyhkä haluaa olla
mieluummin 60 vuotta vanha
kuin aikuinen.
Noitalinna Huraa! ei tähän taloon
lisää aikuisia halua.
Minä en halua olla vanha,
enkä aikuinen.
Minä haluan olla Peter Pan,
ikuisesti nuori ja lapsena pysyä.
Sillä minä pelkään.
Että minusta tulee
vanha, kurttuinen sieni,
kiukkuinen, yksinäinen mummeli,
joka kyttää naapureita postiluukusta, rimputtaa ovikelloja öisin,
etsii (kuollutta) kissaa rappukäytävästä,
ruokkii harakoita rotanmyrkyllä,
vastustaa kaikkea taloyhtiön kokouksessa,
huutelee hävyttömyyksiä parvekkeelta,
kuolee kolme vuotta sitten,
unohdettuna muumioituu keinustuoliin.
Kommentit
Lähetä kommentti