Erämaata kerrakseen

Minä olen ihminen, jolla homma karkaa helposti lapasesta. Tällä viikolla hanskasta lipsahti teatterissakäynti. Tai onhan se karannut käsistä jo kauan sitten, kun teatterissa melkein asun, mutta nyt lipes oikein kunnolla. Kolmen päivän sisään neljästi näytöksessä. 

Aluehallintovirasto AVI antoi teatterille luvan päästää lisää väkeä saliin, enemmän kuin sen 17. Keskiviikkona siis, heti, iltanäytökseen. Taistelin hengen ja fysiikan, kulttuurin ja urheilun välillä, pitkään. Koko alkuvuoden olen uutterasti, lähes joka viikko, käynyt keskiviikkoisin taekwondossa, ensin tunnin softissa, sitten 1,5 kunnossa. Nyt henki ja kulttuuri voitti.

Kannatti, sillä kokemus oli tyrmäävä. Yleensä istun rivillä yksi, paikalla kymmenen. Koronan takia sinkut on nostettu ylös, riville 12. Ei huono ratkaisu ollenkaan: uusi perspektiivi ja sopivasti etäisyyttä aiheeseen, kokemukseen.

Sillä "Erämaan kutsu" on äärimmäinen kokemus. Ei vain fyysisesti, vaan etenkin henkisesti. Jack Londonin ikiaikainen tarina kertoo kultakuumeen ajoista, ihmisen ahneudesta, tavasta kohdella ja (epä)kunnioittaa elämää, eläimiä. Tarina  Buckista, kotikoirasta, joka päätyy rekikoiraksi kauas pohjoiseen. Tarina kasvusta, selviytymisestä, ikiaikaisesta sinussa.

Välimatka ja etäisyys oli hyvä silloin, kun Buckista "kesytetään paha pois". Kun punapaitainen mies "opettaa itsehillintää", jossa "ei montaa minuuttia mene". Kun "eka isku on se tärkein" ja "12 kertaa minä sitä lyön". Vaikka pulikka pieksää vain karvahattua, sisälläni kiehuu raivo. Eläydyn näytelmään niin vahvasti, että olen valmis syöksymään näyttämölle, antamaan huutia sille villapaitaiselle. Kopissa tuskissaan vinkuva Buck herättää vahvan suojeluvietin. Ja näytelmän aikana niin käy monta kertaa. . 

Ville-Veikko Valtanen tekee hyvin fyysisen roolin vetämällä näytelmän aikana kymmenkunta roolia, koirasta juoppoon koiranhakkaajaan, fiinihköstä, vaan ylen pahasuisesta hepsankeikasta murtaen puhuvaan kanadalaiseen postimieheen. Ja sudeksi muuttuvaan villipetoon. Herkkää, rajua, koskettavaa, oksettavaa, itkettävää, naurattavaa. Minimalistinen lavastus ja puvustus tukee näytelmän henkeä, samoin musiikki, tehosteet, valot, äänet. Pysäyttävä kokemus, sekä rivillä 12  että rivillä 2, johon lauantai-iltana pääsin. "Pallonheittäjäpimu" sai rapsuttaa koiraa, se on eturivin katsojan oikeus päästä konkreettisesti näytelmään mukaan. Takarivistä taas näki hyvin, kuinka Buck-Valtanen ajoi jänistä takaa, katsomossa. Pimeässä kaikuva "sinä olet minun" tuntuu niskakuopassa eri tavalla, kun näet pimeässä liikkuvan hahmon. Kuin että vain kuulet äänen selkäsi takaa. Hrrrr. Wau. Päätin, että katson jokaisen näytelmän sekä edestä että ylhäältä. Kokemus on erilainen, omalla tavallaan pysäyttävän hyytävä.

Ettei nyt pelkäksi hymistelyksi menisi, niin pientä kritiikkiäkin on annettava. Valtasen roolityö on niin vahva, että näytelmään ei tarvitsisi sijoittaa yleisönkosiskelua. Se puhelinkohtaus on juuri sitä, joutavaa kosiskelua. Toki puoltaa paikkaansa, on aasinsilta nukketeatteriesitykseen, mutta tavallaan turha. Näytelmä toimisi varmaan hienosti ilmankin.

Elämme korona-aikaa, eikä se unohdu näytelmää katsovalta eläintenystävältäkään. Kultakuumeen aikaan kotikoirien hinnat nousivat pilviin. Korona-aikaan koirien hinnat ovat nousseet pilviin. Kultakuumeen aikaan koiria kohdeltiin kaltoin, ja merkkejä semmoisesta on näkyvissä nytkin. Yli 200:ssa vuodessa ihminen ei ole oppinut mitään.

Buck oppi. Nuijan ja kulmahampaan laki opetti, että selvitäkseen täytyy olla kova, viekas, kärsivällinen ja välinpitämätön. Buck päätti selvitä. Se selvisikin ja löysi itsestään esi-isät.

Varkautelaiset vierastavat monologeja, omaa, vakavaa tuotantoa varsinkin, aivan turhaan. "Erämaan kutsu" jatkaa syksyllä. Menkää ja katsokaa, ette pety. Saatatte löytää itsestänne jotain ikiaikaista. 

* * * *

Kahdesti minulla meni "Simpauttaja" sivu suun, sairaustapauksen vuoksi. Mutta perjantain päivänäytökseen paikan sain, riville 12, paikalle 202. Hyvä paikka, ihan keskellä.

Valmistauduin näytelmän tammikuiseen ensi-iltaan katsomalla Simpauttaja-elokuvan ja lainaamalla Heikki Turusen kirjoittaman kirjan. Elokuvan katsoin kahteen kertaan, kirjan luin huonosti. Minun pitää vielä kasvaa henkisesti, että pystyn lukemaan Turusta.

Elokuva oli hyvä alustus, oikein hyvä. Kun Ville-Veikko Valtanen avasi ensimmäisen kerran suunsa, katselin ja kuuntelin, että ei jumal...onko se hiä ite Ahti Kuoppala? Ei ollut, oli ihan Varkauden oma Simpauttaja se. 

Muutenkin roolitus on osunut varsin hyvin kohdalleen. Lassi Jämsä Imppana vetää vertoja Pekka Rädylle, on jopa parempi, ja Isa Lindgren-Backmanin sex-appeal vetää vertoja Leni Katajakoskelle. Mutta Markku Ryytyn rooli Kuunana, se se vasta kova on, kun vertailukohtana on itse Esko Hukkanen. Ei häviä meidän teatterin Kuuna elokuvan Kuunalle. Ryytty on loistava. Surutalon tuvassa käytävä loppuselvittely Kuunan ja Simpauttajan välillä on Varkauden Teatterin salissa sanailtuna riipaisevampi kuin elokuvassa ikinä. Ryytyn tuskaan samaistuu sydänverellä. 

Niin, ja entäs se puisia naisia veistelevä Otto? Elokuvan Ahti Jokinen oli hellyttävä. Varkauden Teatterin Jussi Immonen on... veret seisauttava. Immonen on tehnyt hyviä roolitöitä ennenkin, mutta tämä on ehdottomasti parhaasta päästä. "Paras ikinä" tuumasi eräs naiskatsoja Immoselle itselleen lauantai-iltana.

Hieman minä "Simpauttajaan" kyllä petyin. En näytelmänä, käsikirjoituksena enkä roolisuorituksiin tai roolituksiin (tosin Myy Lohi on juoppona isäntänä kyllä aika outo valinta), vaan musiikkiin. Finnhits-vetonaula meni minun kohdallani ohi. Toki hengasin mukana, kun "Maalaismaisema" soi. Ja "Wig-Wam-Bam". Ja "Muisto vain jää". Ja "Vain elämää", mutta... "Kung fu taistelee"? Ja se ihme räp? Eijeijeijeijei!

Teatterin näytelmillä on tapana parantua vanhetessaan. "Simpauttaja" jatkaa syksyllä, joten käyn katsomassa sen silloin uudestaan. Tällä kertaa eturivistä, jos korona suo.  Ja ehkä minä sen räpinkin silloin jo siedän. 

* * * * * 

Kolmannen näytelmäkokemuksen minulle tarjosi lastennäytelmä "Adalmiinan helmi". Näytelmä sai enskansa jo vuosi sitten, hieman eri miehityksellä ja koronan takia live-striiminä. Jäi näkemättä silloin, mutta nyt pidin varani. Heti kun pääsin liveen, menin katsomaan. Riville 12.

Enkä pettynyt, tälläkään kertaa. Varkauden Teatteri hallitsee lastennäytelmien teon. Näin niitä tulevaisuuden katsojia ja teatterintekijöitä tehdään! Sopivan jännittävä, pelottavakin vähän, hassuja hahmoja, hassuttelua, yleisön mukaan ottamista. Te, jotka kritisoitte teatterin tukemista: käykääpä katsomassa, miten upeaa työtä teatterilaiset tekevät mukuloiden kanssa! Teatterissa ja Vekara-Varkaudessa. 

"Adalmiinan" miehitys on hyvä. Myy Lohi kasvaa itsekeskeisestä ilkiöstä sydämeltään nöyräksi prinsessaksi. Markku Ryytyn Kuningas on huppu höperö, mutta ihan parasta olivat vuohet. Muksuilla oli lystiä, kun vuohet musisoivat tai yrittivät työntää Adalmiinaa ja Prinssiä yhteen. Jokaisen lastennäytelmän suola on hupaisa eläinhahmo. Tässä näytelmässä se on vuohikolmikko. Iso plussa!!! 

"Adalmiinan helmi" on satusetä Sakari Topeliuksen sulkakynästä lähtenyt opettavainen kasvutarina. Hallitsijaparin ainokainen saa ristiäislahjaksi kauneutta, rikkautta ja viisautta, helmen kera. Niin kauan kuin tyttö helmeä kantaa, hän on kaunis, rikas ja viisas. Vaan jos hän helmen kadottaa, katoaa sen mukana kaikki muu. 

Toiseksi lahjaksi tytär saa, mutta vain, jos hän helmen kadottaa,  sydämen viisauden. Moista lahjaa eivät vanhemmat arvosta. Niinpä tytärtä suojellaan kaikelta pahalta, ja siinä sivussa elämältä. Tyttärestä kehii häijy, ilkeä ja kylmä otus. 

Kun prinsessa karkaa ja kadottaa helmikruununsa, suistuu kuningaskunta syvän surun valtaan. Vaan siitäpä alkaa prinsessan kasvutarina. Joka päättyy, tietenkin, onnellisesti suudelmaan. 

Katsojajoukossa oli runsaasti prinsessasaduista(kin) pitäviä pikkutyttöjä, teinejä, tätejä, kummeja, äitejä ja mummeja. Jokainen oman elämänsä prinsessa, tavallaan.