Remonttiprinsessa

Eri elämänvaiheissa ihmisellä on erilaisia selviytymiskeinoja. Yksi kieltää ongelman olemassa olon ja pistää päänsä pensaaseen, yksi tuhlaa omat ja varastetut rahat hulppeaan elämäntyyliin, yksi liihottelee kukasta kukkaan, yksi näkee hopeareunuksen jokaisessa mustassakin pilvessä... Mikä elämässä on oikeasti tärkeää? Kasvojen säilyttämisen pakko, maallinen mammona, ihan silkka selviäminen ja elossa pysyminen, rakkaus? Näihin(kin) kysymyksiin etsitään vastausta Varkauden Teatterin kevätkauden uutuudessa Tyttö ja varis. Säästelin kokemusta ensi-iltaan, vaikka mahdollisuus olisi ollut päästä Leijonaemojen mukana katsomaan omaisnäytöstä pikkuista ennen.  Osasin odottaa hyvää, sillä sain pikkumaistiaisia jo tammikuussa. Tuolloin ohjaaja Riitta Pasanen pyysi Leijonaemoja katsomaan näytelmän harjoituksia. Koeyleisön ja näyttelijöiden välille syntyi lämmin yhteys, että yleisö antoi myös näyttelijöille jotain tärkeää. Pasanen järjesti emoille myöhemmin näytelmän teemoihin liittyvän työpaja...

"Rakastaa... oikein paljon...ihan vähän... ei ollenkaan...oikein paljon... ihan vähän... ei ollenkaan...", tyttö laskee päivänkakkaran terälehtiä. "...oikein paljon... ihan vähän... ei ollenk... että osaa kukka valehdella!" hän puuskahtaa, kun yrtti ei annakaan mieleistä vastausta. Samainen tyttö päätyy lopulta alttarille vihittäväksi nuoren miehen kanssa, miehen, jota tuskin tuntee. Myrskyluodon Maija rakastaa nuoren tytön palolla Magnusta, mutta päätyy vanhempien tahdosta järjestettyyn avioliittoon Jannen kanssa. Ajan saatossa rakkaus kasvaa ja kestää isotkin tyrskyt. Kateeksi käy. Isosti. Maijan tilalla voisi olla joku jasmike, ellinoora tai mikä lie heidi. Ensitreffit alttarilla -tosi-tv -formaatin perusidea lienee se, että ulkopuoliset, pappi ja muut parisuhdeasiantuntijat, valitsevat hakijoiden joukosta toisilleen mätsäävät tyypit. Eräänlainen risteytys Napakymppiä ja järjestettyä avioliittoa, siis. Idea on hyvä, monestihan sen avioliiton pilaa se rakkaudeksi ...

Olen nähnyt sen nyt neljä kertaa, Varkauden Teatterin Leningin jäljillä-farssin. Joka kerta olen nauranut itseni tärviölle, vaikka osa vitseistä hyppää hyvän matkaa hyvän maun väärälle puolelle, läpsii maailmankatsomustanikin korville. Mutta minulla nyt on aina ollutkin vähän normaalia omituisempi huumorintaju, myönnettäköön. Näytelmä on siis farssi, jossa alaston kekkuliukko piilottelee, tai häntä piilotellaan, halkopinon takana. Hurskas ja siveä neiti Nylund kehittelee mitä mielikuvituksellisempia selityksiä märille vaatteille, sylykselle halkoja, tuolilla helmat korvissa seisomiselle. Mitä enemmän hän juttuja kehittelee, sen mutkikkaammaksi tilanteet kehittyvät. Suurta sanomaa ylettömässä juoksentelussa, valehtelussa ja huutamisessa ei ole. Mutta jos kuitenkin...? Rankan työviikon päälle farssi on oivallista aivojen buuttausta, ja jos oikein tarkkaan miettii, se sanomantynkäkin näytelmästä löytyy. Vaihtoehtoinen totuus ja sen julkituominen, sehän se näytelmän perusjuoni on. Hurskas ...

Pentuna kirjoittelin kaikenlaisia pikkuaforismeja ylös. Yksi höpsöimmistä ystävyysaiheisista oli tällainen: Ystävyys on kuin pikkuinen ukko, /jolla on kädessään avain ja lukko. /Niillä se sitoo ystävät yhteen,/ niin kuin maamies pellolla lyhteen.  Olen aina ollut onneton hölö, papupata, aina äänessä. Kärsin siitä, etten osaa kuunnella, vaan höpötän koko ajan, jaan elämänkokemuksiani loppumattomasti, miettimättä lainkaan, tahtooko kukaan edes kuulla niitä. Kuuntelemisen jaloa taitoa on pitänyt opettelemalla opetella. Yritän pitää mielessä, ettei hiljaisuutta tarvitse aina täyttää tyhjänpäiväisyyksillä, shit-chatillä ja joustavalla small-talkilla.  Punaisen Ristin ensiapuryhmä-harrastus ja siihen(kin) liittyvät henkisen tuen kurssit ovat opettaneet minua kuuntelemaan. Ensiavun antamisessa olen omaksi vahvuudekseni kokenut ihmisten kohtaamisen. Puheliaisuudesta on oma hyötynsä silloin, kun pitää haastatella potilasta, löytää syy avuntarpeeseen. Jos teknisen ensiavun antamisessa j...

Ihmisen muisti on tarkoituksenmukainen elin, se valikoi vain hyvät asiat. Että muistaisi, pitää tehdä työtä, muistella: kuinka kämmen hiusten lomaan soutaa, hellästi sujahtaa niskan taa. Muisti on järjellinen elin, sille on annettava anteeksi, että se oikoo, katkoo itsensä irti kahleista, raivolla, syöksyy kohti tuulta. . Muisti on armoton elin, sellaiset asiat muistaa, jotka tarttuvat kiinni, kuinka iho ihoon palaa, onnen hetki polttaa sen loppuun. Jäljelle jää ilo, jäljelle jäät sinä. Muisti on julma elin: se palauttaa kaiken tuskan. Kuinka menit ohi koskematta, yön annoit vaipua vihasi ylle, et pyytänyt anteeksi, kun siihen oli syytä. Muisti on hellä elin: se muistaa, mitä se haluaa. Luit sisintäni hetken. Siksi minulle olet, vierellä, vieressä, juuri silloin, kun tekee mieli. ***** Mielivaltaiseen järjestykseen laitetut lauseet, runoksi muuttuneet, ovat peräisin Varkauden Teatterin tämän esityskauden musikaalista "Myrskyluodon Maija...

Minä luulin, että se, mitä minulle aiheutit, oli kuolemantuskaa. Tänään ymmärsin, että jokainen sivallus, piikki ja laiminlyönti olikin synnytystuskaa. Minä synnyin minuksi niistä jokaisesta.

Valehtelisin, jos väittäisin, että hän löi. Ei hän lyönyt. Hän kuristi kaksin käsin, "poisti tilanteesta", nosti rappukäytävään, heitti kuistille. Kahdesti minulta murtui varvas, kerran särkyivät silmälasit. Monta kertaa itkin: silloin, kun siivosin seinältä ketsuppia, lattialta synttärikakun jäämät, särkyneet astiat. Valehtelisin, jos väittäisin, että hän löi. Ei hän lyönyt. Hänen mielestään minusta vain ei ollut äidiksi, vaimoksi, ihmiseksi. Olin tyhmä, laiska, sängyssä kylmä ja tylsä. Hän kunnioittaa vain kahta naista elämässään - enkä heistä kumpikaan ole minä. Valehtelisin, jos väittäisin, että hän löi. Ei hän lyönyt. Mustelmilla ja rikki olen silti, nainen vailla naiseutta, kadotett...